Yritän olla kun en ois eksyksissä

Olin jo askeleen lähempänä kurottamaan kohti apua antavaa kättä.
Silti valahdan takaisin pohjalle, vaivun hieman syvemmälle jälleen. En oikeastaan tiedä mitä tapahtui tai tapahtuu. Olo on vain niin kamalan huono kokoajan, eikä mistään tule enää mitään.. ei mistään.
Kirjoittelen tekstejä käteeni, tekisi mieli kirjoittaa ne terällä, mutten tahdo koskea siihen enää. Pelkään silti, että sorrun ja palaan samoihin tapoihin takaisin. Olen ollut irti jo taas niin kauan.
Minulle huomautellaan jatkuvasti kuinka olen liian hiljainen. Koulussa lukkiudun vessaan tuntien aikana liian useaan kertaan. Istun takarivissä ja lähden omia aikojani kotiin.
Tiedän, etten saisi tehdä niin, mutten vain pysty olemaan koululla, enkä jaksa olla ihmisten lähellä. Kun kyyneleet kirvelee silmissä kokoajan, kun ne tipahtelevat poskille kotimatkalla.

Ahdistus on palannut takaisin. Se satuttaa, saa minut itkemään taas hallitsemattomasti, jos uskaltaudun pysähtyä ja vain istua. Pakko tehdä kokoajan jotain.. ettei ole aikaa pysähtyä, ajatella. Tulen koulusta kotiin ja lähden tunnin lenkille. Kotona puunaan asunnon lattiasta kattoon. Olen aivan loppu, mutten voi lopettaa. Hampaita pestessä katse sumenee kyyneleistä. Miksi?
En jaksa olla tällainen enää.. en tahdo olla näin pohjattoman surullinen, ahdistunut.
Kun ote ei pidä enää lainkaan, ei jaksa edes yrittää. Kun kurkkua kuristaa, ei jaksa enää puhua.
Ulkona on niin kaunis sää, muttei edes se saa minua voimaan paremmin. Valo ja se ilo ei pääse minun mieleeni, joka on verhoutunut mustaan.
Tahdon vain nukkua, kadota, enkä nousta enää.
Olen pahoillani, etten jaksanutkaan nousta täältä ylös. En osaa puhua, en voi saada apua. En ole riittävän laiha syömishäiriöiseksi, enkä uskalla kertoa muista ajatuksistani. Hapuilen vain apua, mutten osaa ottaa sitä vastaan. Hetket ovat hiljaisia. Ajattelen kuinka terapeutti katsoo minua vihaten, kun en saa sanoja ulos suustani.  Hetki loppuu ja olen taas yksin. Itseni kanssa.

Niin mä katson kun kaikki kauniit ja vahvat seisoo mun ympärillä

 ja mä hymyilen vaan ja mä yritän olla kun en ois eksyksissä.

Kun ei tuntuisi siltä et oon ehkä ainut joka ei joukkoon kuulu,

 niin mä yritän olla kuin kaikki muut, mutta tunne ei silti muutu.

 Jotain kauniimpaa, ne haluaa. Jotain hauskempaa, kai odottaa.

 

Tietääkö kukaan mitä vaaditaan et voisi olla tarpeeksi,

tänne riittäisin ja löytyykö jostain ohjeet siihen miten itselleen ees kelpaisi,

edes hetkeksi, olis tarpeeksi, olis tarpeeksi.

 

Mietin mistä voi tietää, ettei vain oikeesti oo vääränlainen, jos on synnyiltään heikko,

 liiaksi herkkä tai muuten vaan kummajainen.

 Ja sitä sanotaan että jokainen meistä paikkansa vielä löytää,

 mutta mitä jos on sitä laatua jonka maailma luotaan työntää.

Jotain kauniimpaa se haluaa, jotain fiksumpaa kai odottaa.

 

Niin mä katson kun kaikki kauniit ja vahvat nauraa mun ympärillä

 ja mä hymyilen vaan ja mä yritän olla kun en ois eksyksissä.

 

Alma Sipilä-Tarpeeksi