kaikki on niin hermoja raastavaa. Olen yksin kotona vanhempien luona. Koko viikonloppu on ollut aiva kamala. Ajatukset, itseinho, jatkuva kierre, ahdistus... kaikki paha kiertyy tän viikonlopun ja mun ympärille.
Kaapit on täynnä ruokaa, omassa kodissani niin ei ole koskaan. Mun päässä naksahtaa jokin ja haalin pöydille ja syliin aivan kaikkea mahdollista. Otan kaikkialta vain sen verran, ettei ketään huomaa, että paketeista on otettu jotain. Syön ja itken ja syön. Ravaan asuntoa edestakaisin ja lopulta lukittaudun vessaan, kissa miukuu oven takana. Onko se yhtä peloissaan kuin minäkin?
Oksennan kaiken ulos. Loputtomia yökkäyksiä, kynnet raapivat kurkkua, lopulta jalat pettävät alta. Muistot iskevät tajuntaan. Tuntuu, kuin olisin se 13-vuotias tyttö jälleen. Paitsi tuolloin en vielä uskaltanut oksentaa.
Sama toistuu seuraavana aamuna. Itken pienellä kerällä suihkun alla, raavin ihoa kynsillä, tuntuu ettei pää kestä enää.
Ajatukset itsensä satuttamisesta ja kivusta pyörivät päässä. Miksi ne ovat palanneet takaisin, kun olin vihdoin ehtinyt jo unohtaa.
Olen ulkopuolella, näkymätön. Minua ei voi koskettaa, käsi lipuu lävitseni, enkä tunne mitään. Junassa katson itseäni ikkunan ulkopuolelta. Näen vain tytön, joka on aivan hukassa, tytön, joka on menettänyt hymynsä, tytön johon sattuu ja joka satuttaa. Olen ruumiini ulkopuolella, tai täysin mieleni sisällä. En tiedä, en osaa sanoa enää.
En vain osaa enää elää.
Kuinka nopeasti sen taidon menettää.
Milloin minusta tuli niin välinpitämätön. Hoitaja kysyy onko minulla itsemurha-ajatuksia. Sanon, etten tahdo kuolla, haluaisin vain nukkua. Vasta ulkona ymmärrän, ettei minua ole koskaan haitannut vaikka kuolisin, en pelkää kuolemaa. En tahdo kuolla, muttei se haittaisi, en välitä, vaikka minuun sattuu.
Kotona mietin, että mitä väliä vaikka laihduttaisin itseni pieneksi. Mun kroppa ei toimi enää tässäkään vaiheessa, vaikka olen normaalipainoinen. Miksen tavoittelisi laihuutta, saavuttaisi edes jotain mitä haluan. On paljon pahempaa olla normaalipainoinen, kroppa hajalla ja kärsiä jatkuvasta ahdistuksesta ja itseinhosta, kun olla laiha ja tyytyväinen itseen, ajatella, että pystyin siihen. Tiedän, ettei elämä ole ruusuilla tanssimista, vaikka saavuttaisin laihuuden. Mutta voiko se olla enää pahempaa kuin tämä?
Soimaan itseäni vain jatkuvasti, kuinka teen asiat väärin. Kuinka pilaan päivät syömällä ja huuhtelen kaiken viemäristä alas. En onnistu missään, eikä minulla ole minkäänlaista kontrollia mihinkään. Tämä kaikki on niin rumaa ja inhottavaa.
En uskalla edes kertoa hoitajalleni, että ahmin joskus. Ahmin enkä osaa lopettaa. Mieli karkaa, juoksee piiloon aina silloin. En uskalla sanoa sitä ääneen. Silloin hoitaja voisi ajatella, että minulla olisi bulimia. Kuinka likainen olisin. Kuinka vaikeaa edes kirjoittaa se sana tänne... bulimia.. En ole kertonut pakkoliikunnastakaan. Se on helpotus, pystyn edes johonkin. Voin pakottaa itseni tekemään satoja x-hyppyjä ja lihaskuntoliikkeitä. Minusta on edes johonkin, vaikka se tekeekin kipeää.
En ole osana ulkomaailmaa,
minulla on oma pieni maailmani.
Se on tuskallinen,
mutta minulla on tavoitteita.
Päämäärä, jota kohti elän.
Olen yksin. Oikeastaan kaipaisin ehkä jonkinlaista vertaistukea. Ihmistä, joka ymmärtää vaikka sanoisin vain, että tuntuu pahalta. Ymmärtää edes hieman kokemusten kautta miltä tuntuu. Olisi ihana, jos olisi henkilö jonka kanssa voisi puhua kaikesta, ja olla se mitä on.
Mutta on surullista sanoa, ettei minulla ole ketään...
Olen pahoillani, että tekstini on tällaista. Olen vain niin hukassa elämässäni. Vaikka tahtosin vain olla onnellinen...
Toivon teille parempaa kevättä <3
Mä niin haluisin sanoa jotain sun oloa helpottavaa mutta valitettavasti mulla ei oo siihe sanoja. Itselläni ei ole oksentamista kokemusta mutta masennuksen varjoista on melkeinpä liian paljon. Juttelen sun kanssa mielelläni enemmän.
VastaaPoistaVoimia sinulle💛 olet arvokas 😊
Musta tuntuu niin samalta. Omaa jääkaappi aina tyhjä, perheen luona en osaa lopettaa syömistä. Haluaisin vaan olla syömättä, mutta kokoajan on niin nälkä, että pakko syödä ja överiksi menee. Ottaa päähän, oon lihava niin lihava. Mulle voit kyllä jutella jos tahdot. Musta tuntuu usein niin samaltakin, kun susta. Voimia, koita kestää. <3
VastaaPoistaSe on ihan kamalaa.. ja kun tuntuu että vaan menettää kontrollin itsestä ihan täysin. Tunnen itseni niin lihavaksi, en kestä tätä tunnetta.
PoistaEn tiedä missä tai miten voidaan jutella. On kyllä jännä, kun voin niin usein samaistua sun kirjotuksiin. Se jo on iso asia kun tietää ettei ole ainoa, vaikka ei se kivaa tai hyvä asia ole...
Voimia sinulle myös <3
Ei sulla tarvii olla sanoja, jo se, että laitat jotain piristää mieltä edes vähän. Arvostan kovasti, jos joku jaksaa kommentoida.
VastaaPoistaOlet kiltti, pitäsi vain löytää keinot miten jutella.
Kiitos ja voimia sinulle myös paljon <3