Kuinka sun käy, ihminen hauras

olen jälleen samassa tilanteessa kuin joskus yläasteella. Kerron ystävälleni jotain ja huomaan taas kuuntelevani monen ihmisen huolia samaan aikaan. Olen taas se joka auttaa, kuuntelee ja pitää kaiken sisällä. Vaikka itse herään uuteen aamuun uupuneena, käperryn peiton alle ja piiloudun. Pohdin kuinka selvitä tästäkin päivästä. Muiden edessä on oltava vahva. Istun sohvalla, isä huutaa kuinka pitäisi siivota, olen huono, en viitsi edes äitiä auttaa. Pidättelen kyyneleitä, puran pahan olon musiikkiin. Olen pahoillani, että en jaksa.

Yksinäinen kyynel vierähtää poskelle, kun huoli ystävästä kasvaa liian suureksi. Oma vointi ja huoli usean ystävän jaksamisesta on aivan liikaa.  

"Hiutaleet leijailevat maahan,
pimeys laskeutuu aikaisin.
Nielee kaiken sisäänsä.
Kodeista hohkaa lämmintä valoa,
mutta minun on kylmä.
Hiutaleet pistelevät kasvoissa
ja rinnassa pahan ote kovenee.
Lumeen painuu jälkeni,
mutta ne peittyvät pian uusilla hiutaleilla.
Voisin vain kadota,
eikä ketään huomaisi
tai löytäisi minua enää."

En tiedä miksi yhä yritän. Miksi yritän kertoa vanhemmilleni jos johonkin sattuu, jos jotain on tapahtunut elämässäni. Minulle nauretaan, kaikki on vain vitsiä. Kysytään mikä minun on. Ääni on pilkallinen. Jos oikeasti vastaisin jotain, minua ei kuunneltaisi. Kysytään, koska on pakko kysyä. 
En tahdo tuntea näitä tunteita enää. Ne muistuttavat liikaa vanhasta.

Äiti halaa, pyytää anteeksi. Kysyy mikä on, enkä sano mitään. On niin paha olla. Täytyy jaksaa tammikuun loppuun asti. On pakko.

Ahdistus liikkumattomuudesta ja syömisestä kalvaa jatkuvasti. Muiden huoneiden valot sammuvat. Minä kyykkään ja teen lihaksia mahdollisimman hiljaa, etten vain  herätä ketään. Riittämättömyyden tunne on valtava. Painan pään tyynyyn ja käperryn pieneksi. Painan kädet kylkiin, tunnen luut ihon läpi. Se tuntuu hyvältä, mutta mikään ei riitä, koskaan.

Olen pahoillani, että kirjoitan joulun alla näin masentavaa tekstiä. Kotona on vain niin vaikea olla, kun on tottunu elämään yksin. Toivon rauhallista joulun aikaa teille kaikille  ♡

"lähdetkö kauas
meetkö niin pitkälle
kuin kotoas vain voit
kuinka sun käy
ihminen hauras
vielä sun itkus öisin korvissani soi
ja vaikka joskus vaarallinen
on matka silti ihmeellinen
mahdollisuus

otat ensiaskeleet
varovasti
tunnustellen
kaadut nouset ylös taas
yhä uudelleen
ja ymmärrät sen
pienet kolhut
suuret murheet
käsikkäin käy
kanssa riemun
oivallusten suurimpien"

Jos ois linnun kokoinen



"You could still be,
what you want to,
What you said you were,
when I met you."

-Medicine-

Heiaan itseäni hiljaa edestakaisin.

 Käsittämätön paha olo tunkeutuu minuun,

asettuu rintaan,

 saa koko kehon vapisemaan ja sumentamaan silmäni kyyneleillä.

Tiskatessa astiat tippuvat altaaseen

 En kestä pahan iskuja.

Olen aivan loppu,

en ole jaksanut edes kirjoittaa.

Tiistai aamu
Olen melkein myöhässä. Juoksen rappuset ylös, nimeäni huudellaan jo. Riisun takkini ja käännän sinulle selkäni. Yritän rauhoitella itseäni, hengitän syvään, kiskon neuletta paremmin ympärilleni. Viimeinen ajatukseni on "pakko".
Lääkäri on ammattimainen, mukava ja vaatii minua vastaamaan. Odottaa niin kauan, että saan vihdoin suuni auki. Joudun makaamaan sängylle, vatsaani painellaan ja ainoa ajatus sillä hetkellä on inho. "Varmasti lääkäri ajattelee, kuinka löysä mun vatsa on."
Uskalsin paljastaa asioita enemmän kuin uskoinkaan. Asiat menevät eteenpäin. Joudun kaikkiin mahdollisiin verikokeisiin, lääkäri haluaa entisen terveydenhoitajan kirjoittamat paperit itselleen. Tuloksia ja papereita käydään läpi ensi kerralla. Ja puhumme syömisestä. Olen kuitenkin helpottunut. Minua ei tyrmätty, ei naurettu tai käännetty selkää. Minua ei jätetty yksin, ensimmäistä kertaa ikinä.

Silmissä sumenee ja kaadun lattialle.
Sydän lyö rinnasta läpi, haukon henkeä ja
katselen silmissä välkkyviä valoja.
Lihaksiin sattuu, enkä jaksa enää,
mutta mikää ei riitä.
Tuntuu niin pahalta, enkä osaa edes itkeä.

Jos vain voisin,

olla niin pieni ja kevyt.

Ettei minusta saisi otetta,

askeleitani ei kuultaisi.

Olisin vapaa,

kaikesta siitä tuskasta.

 



Kohta on joulu, enää pieni hetki. Tämä on erilainen kun aikaisemmin, elän omaa elämää. Oman pienen mieleni sisällä. Minulla on uusi ystävä, vihollinen, joka rakastaa ja tuhoaa. Haluaa minusta täydellisen, vaikkei sellaista olekaan. Minua pelottaa. Näen itseni valtavana, en voi sydä, en saa. Pakko liikkua, tuntea polte. Pakko sulkeutua kylpyhuoneeseen, saada kaikki ulos kyyneleiden mukana. Ja minullahan on kontrolli, niin sanotaan. Silti ote lipsuu jokaisella askeleella, jokainen askel on taistelu, jokainen hetki on taistelu oman itsensä kanssa. Olen vain tyhjää ja silti aivan täynnä ajatuksia. Jokainen ajatus käy syömisen kautta, enkä voi muuta. Se hallitsee, on saanut minusta lujemman otteen, kun haluan myöntää. Enkä voi päästää irti, sillä haluan täydellisyyttä.

Soljun unen ja valveen rajamailla.

Nälkä kurnii vatsassa, ei anna nukkua.
Viimeinen, mitä muistan on kuiskaus
"tänään onnistuit"

En tiedä enää mikä minun on. Lääkäri sanoi, että luki mielialatestini tulokset, eikä pitänyt kaikista vastauksistani.Tuijotan käsiini, en osaa vastata mitään. "Olet surullinen ja apea"
En kai. Elämä hymyilee, kaikki on päälle päin paremmin kun hyvin. Silti hetkittäin romahdan, enkä jaksa enää nousta tavoittelemaan huippua. "Näetkö itsesi lihavana"
En aio vastata, odotan uutta kysymystä, joka on vieläkin vaikeampi. "Oletko oksentanut, tms."
Hän pyytää miettimään, josko varattaisiin aika psykologille. En uskalla sanoa mitään, yritän pitää itseni koossa. En saa itkeä, näyttää kuinka heikoilla todellisuudessa olen. En hallitse enää mitään, minua hallitaan, viedään narusta vetäen eteenpäin. Painetaan maahan, ja kiskotaan perässä. Saan haavoja, jotka eivät näy päälle päin. Tekisi mieli tuoda ne esiin, päästää paha minusta ulos veren mukana.

Muisto

Pieni painaa pään tyynyyn,
sulkee silmät ja makaa hiljaa.
Olohuoneesta kuuluu ääniä.
Huutoa.
Liian kovaa puhetta, että voisi nukkua.
Kyynel vierähtää poskelle, kastelee tyynyn.
Pieni puristaa pupua vasten rintaa.
Kello on jo paljon. Aivan liikaa.
Aamulla pieni ei jaksa nousta.
Äänet kovenee.
Ulko-ovi paukahtaa ja hiljaisuus laskeutuu taloon.
Pieni raottaa ovea.
Näkee äidin ja kysyy hiljaa.
"mihin isi meni?"
Pieni peitellään sänkyyn
ja ovi suljetaan.
Pieni valvoo.
Eikä enää aamulla uskalla nousta.

I fade away

Tuntuu että olen epäonnistuja. Huono ihminen.

Istun bussissa kuulokkeet korvilla. Kyyneleet kirvelevät silmissä. Haluaisin vain itkeä, mieli on aivan liian musta.

Viikonloppu oli ihana. Silti istun illat omassa huoneessani, aivan kuten joskus. Sama vanha ahdistus tulee taas piilostaan ja saa minut lamaantumaan. Ajatus ei juokse ja koulukirjat jäävät laukkuun. Helpointa olisi vain jäädä pimeään. Antaa muiden jatkaa elämää, nauttia ja elää. Minun ei tarvitse, eihän.

Minua pelottaa. Ihan todella. 

En tiedä miten voin opiskella. Koulu on ensimmäinen asia joka kärsii. Asiat jäävät tekemättä, menen aina sieltä missä aita on matalin. Olen vapaamatkustaja, ja se tuntuu pahalta. En koskaan ole se joka ei jaksa tehdä tai panostaa. Olen kadottanut itsekurini, en kontrolloi elämässäni enää mitään. Kaikki vain lipuu käsistä.

Minua ei enää edes huvita olla asioissa mukana. Ennen surin sitä, etten jaksa mennä bileisiin tai tapaamaan ystäviä. Nyt on vain niin paljon helpompi olla yksin. Niin on parempi kaikille. 

Ystäväni haluaa järjestää yhteissynttärit ja pikkujoulut. Ne ahdistavat jo nyt. En jaksa enkä halua. Entä jos ei jaksa nauraa, jutella ja pitää hauskaa. Entä jos ei pysty syömään kaikkia niitä herkkuja ilman ahdistusta, entä jos pelkään jatkuvasti kyyneleitäni, jotka haluavat tulla esiin. Näyttää kuinka heikko olen. Kuinka kaipaan apua. Että joku kuuntelisi ilman huokailuja, ilman silmien pyörittelyä tai selän kääntämistä. Antaisi itkeä, jos en muuhun pysty. 

En tiedä, kuinka uskallan avata suuni ja kertoa lääkärille mitä tunnen. Kuinka ongelmat hallitsevat elämääni, jota en osaa elää. Pelkään tyrmäämistä. Pelkään, ettei hänkään ymmärrä, että olen jälleen yrittänyt aivan turhaan. Miten jaksan nousta taas sieltä pohjalta, johon kerta toisensa jälkeen putoan. En jaksa enää luottaa.

Antakaa minun vain pudota ja kadota. 

Ei se haittaa.

Siipeni katkenneet

Askel on raskas.
Avain ei jaksa kääntyä lukossa.
Olen epäonnistuja. Huono.
Jalkoja särkee, niissä ei ole enää voimaa.
Sanotaan "ei pakkoliikunta mun mielestä ole huono asia"
En näe asiassa mitään hyvää.
Vain kivun, väsymyksen, pakon, ahdistuksen..
Lämmin kyynel vierähtää poskelle.
Saa loputkin kyyneleet tulemaan ulos.
Makaan lattialla ja nyyhkytän hiljaa.
Mielessä toistaa ajatus
"pakko"
Nykyään kaikki on "pakko" tai "en voi"
Jokainen asia on harkinnan takana.
Jokainen ajatus vie voimia.

Jokainen ajatus, jokainen asia pyörii
syömisen ympärillä.
Mikään muu ei mahdu enää mieleen.
Ei kaiken sen pahan sekaan.

Mikä on rajana syömishäiriölle?
Milloin joku voi sanoa että kärsin syömishäiriöstä?
Pyörin omaa ympyrää ja hymyilen nätisti.
"syöthän sinä?"
syön, aivan liikaakin.
Mutta mitä jos kaikki on liikaa, mitä jos mikään mitä teen, ei ole hyvä. Jos aina teen väärin.
Miten helposti otteen kaikesta voi menettää. Miten helposti voi kadottaa normaaliuden rajan. Ymmärryksen maailmasta ja tavallisesta elämästä.
Se on pelottavan helppoa.
Ja otteesta jällee  kiinni saaminen pelottavan vaikeaa.

Kuljen kaupungilla vastatuuleen, vastavirtaan. Ihmiset tönivät laukuillaan, mulkoilevat pahasti ku en ymmärrä väistää ajoissa. Maailma tallaa maahan, painaa pieneen rakoon ja silti pakottaa jaksamaan. Mutta miten?
Miten muut jaksavat?

Ymmärsin, että siirryn vain suoraan ongelmasta toiseen. En osaa kehittää itselleni vähemmä  haitallisia tapoja kohdata vaikeuksia tai pahaa oloa. Viiltely vaihtui syömisongelmiin. Yhteys on suora. Iloitsin siitä, että olin ollut irti monta kuukautta, mutta samaan aikaan nälkiinnytin itseäni ja siitä hieman eteenpäin aloin saada bulimisia oireita, kun aloin taas syödä. Hienoa, eikö?
En vain osaa.

"Kumman nopeaan
elämän langat saa
sykkyrään kiertymään,
umpisolmuun.
Ideoilla on taipumus
kaatua polvilleen.
Kumman nopeaan
elämän langat saa
sykkyrään kiertymään
mut älä huoli,
ihmisellä on taipumus
tippua jaloilleen."

Pieni

Pimeys kietoo sisäänsä.
Saa pienen ihmisen katoamaan.
Ketään ei huomaa,
ketään ei nää.
Pientä, jonka askel horjuu.
Joka hapuilee etsien tukea,
jota vasten nojata,
jota vasten laskea pää.

Taivas on kirkas.
Pimeys tuo esiin tähdet.
Kauneimman asian maailmassa.
Pieni laskee ilmaan toivomuksen.
Tuuli ei tarraa kiinni,
vaan painaa maahan.
Saa katseen laskemaan
ja pahan kasvamaan rinnassa.
Pieni antaa pimeyden ottaa syleilyynsä.
Antaa sen viedä.
Ottaa valta.
Ja kadottaa.

-hush lullaby-