Hauras

Missä olen
Minne katoan
jokin kiskoo minua luokseen
Enkä voi taistella vastaan
Vahvempaa

Olen niin pieni

Niin hauras

Käperryn kylpyhuoneen lattialle

Nojaan patteriin

Sisällä polttaa

Selkää polttaa

Hiukset peittävät kyyneleet

Rystyset ovat verillä

Missä olen

Mikä olen

ja

miten olen tässä pisteessä

Päivät lipuvat ohitseni. En saa niistä kiinni, en muista eilisestä enää mitään. Koulussa on vain vähän kontaktiopetusta. On helppoa jäädä kotiin, neljän seinän sisään. On helppoa olla hiljaa, käpertyä omaan mieleen. Katson ikkunasta, jota vasten taivas itkee. Ihmiset kiirehtivät aamulla töihin, pariskunnat kävelevät käsi kädessä.
Yöllä muissa asunnoissa on pimeää. Kaikki nukkuvat. Minä en voi. Makaan kattoon tuijottaen, seuraan kuinka kellossa vaihtuvat numerot. Aamulla en jaksa nousta ylös. Tuijotan samoja numeroita ja piiloudun peiton alle.

En tiedä miten kaikki päätyi tähän. Jokin on kietoutunut ympärilleni liian tiukasti. Se jokin saa minut tekemään lihaskuntoliikkeitä joka päivä, monta kertaa, liian monta kertaa päivän aikana. Se jokin saa minut voimaan pahoin, kieltäytymään ruuasta, työntämään sormet kurkkuun, ahdistuksen puristamaan rinnassa, epätoivon tunteet, kyyneleet, tuskan...

En halua nähdä ihmisiä. En uskalla, koska en jaksa enää esittää. Tökin ruokalautasta koulussa, luokkalainen katsoo mua pitkään, kysyy mitä synkistelen yksin nurkassa. Minua ei ole näkynyt koulussa aikoihin, siitä on yli viikko. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi. Jään luokassa yksin takariviin istumaan. Aiheena on mielen hyvinvointi. Käperryn isoon huppariini, pidättelen kyyneleitä, kiedon kädet mahan ympärille ja yritän selvitä.

Mummi pyysi syömään. Ennen olisin ollut asiasta iloinen, mummi tekee hyvää ruokaa. Nyt kaikki on toisin. Olen lopen uupunut näihin ajatuksiin. En jaksa enää, en jaksa enää itkeä, surra ja vihata. Voisin huutaa sen koko maailmalle. Muttei ketään siltikään kuulisi, en saa sitä kaikkea sanotuksi. Eikö ketään voisi katsoa sen verran pidempään, että näkisi tämän kaiken tuskan mun silmissä. Eikö ketään huomaa, etten ole enää sama kuin ennen. Olen vain varjo entisestä, tummine silmänalusineni, kuivuneet kyyneleet poskilla, hiukset sekaisin. Uhrina pahalle, joka on vienyt ääneni.

Jalat eivät enää kanna

en anna kivun viedä voittoa

on jaksettava

vielä muutama askel

muutama kilometri

 

Painan kynnet ihoon

jotta tuntisin edes jotain

jotta saisin rauhan edes hetkeksi

 

Katson peiliin

tuska viiltää kehon läpi

olen surullinen

olenko näin huono

 

joku ojentaa käden eteeni

tartun siihen ilman epäilyjä

ote on luja

minuun sattuu

enkä voi enää päästää irti

Paha ei päästä enää irti

 

Äiti soittaa, sanoo että on ikävä. Kysyy miten jakselen. Valheita valheen perään. Vaikka poskelle tipahtaisi kyynel, silti saan ilon kuulumaan ääneeni. Puhelin tipahtaa maahan. Tuska tulee kyyneleinä ulos. Minussa ei ole enää mitään. Ei mitään.
Vain kuori, joka peittää kaiken pahan. Sen mikä on vienyt minut pois, tuonut jotain muuta tilalle, jotain pahaa, jotain mikä tuhoaa, jotain mikä vie kaiken.

En pysty enää.. teen niinkun jokin mun sisällä käskee. Ääni joka ei ole mua. Se on vahvempi kuin minä. Se kuiskii kokoajan, huutaa jos en halua kuulla. Ei anna rauhaa, ei anna mitään mitä joskus oli. Se ääni on paha. Paha...

"Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan"

Armo



Kaikkialla on pimeää

kuinka pitkään täytyy jaksaa yksin.
Kuinka monta kertaa joutuu kohtaamaa  tosiasian, ettei minua voida ottaa todesta. Kuinka monta kertaa palaan kotiin yksin, voiden entistäkin huonommin.

Kävin terveydenhoitajalla ja ihan todella yritin kertoa masentuneisuudesta ja syömistäongelmistani. Kaikki selittyy kuitenkin kuulemma vain iällä. Mun vastaukset oli kuulemma aivan tavallisia mun ikäryhmälle. On näköjään täysin hyväksyttävää ja normaalia vihata itseään, olla surullinen, ahdistunut ja apea sekä laihduttaa. Sanon, etten enää tiedä mikä on normaalia, "yrität nyt syödä edes 3-4h välein". Kaikki on kuitattu tällä ohjeella, hyvä nythän mä olenkin paljon viisaampi taas. Kaikki on vaan hyvin, niinhän mä olen sanonutkin...
Kerrankin mä itse halusin pyytää apua, viedä asiaa eteenpäin. Silti sain lähteä kotiin kyynel silmissä ja itkeä itseni uuvuksiin kotona, yksin. Olen turhautunut, surullinen, ahdistunut ja peloissani. Tyttö aulassa katsoi mun perään, suru silmin.

miten monta kertaa ihminen jaksaa yrittää, ilman että kertaakaan otetaan todesta.. missä kulkee raja. Onks se joku sääntö ettei voida luottaa siihen ihmiseen joka uskaltaa kertoa tarvitsevansa apua.. mikä siinä on.
Ainoa mitä sain nyhdettyä itselleni irti tuolta käynniltä on lääkäri aika labralähetettä varten, kun terkkari ei sitäkään saanut mulle laittaa kun pyysin. Ja tähän lääkäriaikaankin on vielä kolme pitkää viikkoa.
Jos lääkärillä vaan on aikaa, niin aion kertoa hänelle näistä mun ongelmistani. Jos vaikka saisin lähetteen samalla sinne psykologillekkin, mihin on hirvittävät jonot. Oon ihan toivoton. Mun voimat on aivan loppu tän asian kanssa ja oon täydessä syöksykierteessä mun syömisen kanssa.
Ehkä tää tästä, ensi vuonna...

Tää todesta ottaminen on ollu sellanen asia jo pitkään, mikä saa mussa valtavan määrän tunteita pintaan. Omien kokemusteni takia. Joskus nuorempana jo ajattelin ihan kamalia asioita tän asian takia. Olin vaan epätoivonen  pieni tyttö, joka kaipas sitä, että joku kuuntelee. Välittää aidosti ja on kiinnostunu. Toivoin että jotain pahaa tapahtuu. Jotain kamalaa, vaikka samaan aikaan se oli mun pahin pelkoni. Sillon mulla olis ollut lupa olla surullinen, lupa olla se joka itkee ja johon sattuu. Mulla kun ei oo koskaan ollut mitään varsinaista ulospäin näkyvää syytä mun masennukselle tai muille ongelmille. Ketään ei ymmärrä sitä. Eikä mulla ole sille lupaa.

Mitenkä mä voin koskaan saada apua, jos ketään ei edes halua ymmärtää. Eilen mä en edes hymyillyt. Olin vaan tunnoton, väsynyt ja ilmeetön. Silti... tapahtuu täysin sama kun aiemminkin. Maailma on aivan liian julma.
Ja mulla on nälkä, mutta mieli kieltää syömisen. Rankaisen itteäni kaikella tällä. En ansaitse mitään... En mitään.

Talvikin tuli. Se tuntuu turvalliselta, pimeys on turvallista. Muistot pimeistä illoista keinuttavat minua hiljaa. Saattelevat mielen sisään. Sielläkin on pimeää.

Elämäni aakkoset + minä

A- ammatti, toivon että saan sen joskus
B- blogi, henkireikä
C- cheerleading
D- dumle suklaa, tulee aina veli mieleen
E- elämänilo, ei ilman sitä elä, silti kadoksissa välillä
F- fuksi, olen nyt
G- glögi, hyvää
H- harrastukset, tärkeitä
I- isoveli ja isä♥
J- joulu
K- kirjat, toinen henkireikä
L- lemmikit
M- mietiskely, melkein yksi harrastus + musiikki
N- nauru
O- onnellisuus, sitä kohti!
P- psykologia, mielenkiintoista
Q- jos joku keksii sanan joka alkaa Q:lla, kertokaa
R- rakkaus, sitä kaipaan
S- syömisongelmat..
T- tähtitaivas, rakastan
U- unelmat, kantaa pitkälle
V- voimistelu, aina rakas laji
W-
X-
Y- ystävät
Z- Zzz.. nukkuminen
Ä- äiti♥
Ö- överi, moni asia menee aina vähän yli..



Tämän tarkempaa kuvaa itsestäni en uskalla lisätä..



Ps. Huomenna on aika terveydenhoitajalle.. mitähän siitäkin tulee.
Pps. Tervetuloa uusi lukija♥



misery's a stubborn friend

koulussa opettaja soittaa tunnilla "kiittämätön" biisin.
Pohdin itseäni. Olenko yksinkertaisesti vain kiittämätön kun en osaa nauttia tai ottaa iloa irti elämästä vaikka kaikki on niin hyvin tällä hetkellä. En osaa olla kiitollinen niistä hyvistä hetkistä joita saan, vaan päällimmäisimpänä on aina elämän huonot asiat, kamalat muistot ja paha olo.
Myönnän että jo pienenä saatoin kiukutella iltaisin milloin mistäkin, vaikka päivä olisi ollut unohtumaton. Äiti sanoi minulle usein; "Näköjään oli turha sielläkään käydä kun kiukuttelet vaan". Tuntui pahalta. Miksen voinut iloita niistä hyvistä hetkistä, enkä olla kiitollinen vanhemmilleni siitä että he veivät minut ja veljeni uskomattomiin paikkoihin. Aina piti mököttää tyhmistä asioista ja pilata kaikkien ilo. Miksi pitää olla niin kamala ja hankala. Osaan arvostaa kaikkea vasta liian myöhään. Vasta kun on liian myöhäistä.

Jossain vaiheessa omat voimat ehtyivät. En jaksanut enää näyttää jos suututtaa. Olin suurimmaksi osaksi vain hiljaa. Aivan liian hiljaa entiseen minuu verrattuna. Salakavalasti mun tunteet kuoli, en tuntenut sitä iloa joka sai minut nauramaan, en vihaa joka sai minut äksyilemään jokaiselle, en sitä surua joka sai minut itkemään. Ennen vahvasti tunteiden mukana elänyt tyttö oli kadottanut sen jonkin elämästään. Kaikki oli tasapaksua, edessä oli vain sumu, jonka läpi näki juuri ja juuri. Korvissa humisi ja muiden nauru ja ilo sattui.
Pieni liekki mun sisälläni sammui, elämän liekki, jonka joku tukahdutti.
Kuinka julma maailma voi olla. Sen näkee silmistä kenet paha on vetänyt mukanaan. Katse on täynnä surua ja vihaa maailmaa sekä itseä kohtaan. Kesällä näin tytön käsi täynnä arpia. Kasvoilla oli hymy, mutta mietin millaisia hetkiä tämä tyttö viettää yksin omassa huoneessaan. Pystyin tuntemaan sen tuskan.

"Ruohon korsi kutittelee jalkojani.
Teen kärrynpyöriä pitkin niittyä.
Kaadun maahan kun pääni on liian sekaisin.
Kaadut viereeni ja jäämme katselemaan taivaalla lipuvaa pilveä.
Olo on huoleton ja onnellinen.

Vuosi eteenpäin.
Makaan nurmella yksin, kuulen lasten nauravan.
Aurinko paistaa, mutta se ei saa valaistua pimeää mieltäni.
Kyynel vierähtää poskelleni ja putoaa nurmelle.
Nousen ylös ja kävelen
kunnes en enää edes tiedä missä olen."

ps. Jos uskallan julkaisen itsestäni kuvan, mutta niin ettei minua tunnisteta. Ehkä sitten en ole enää vain ääni, vaan ihminen.

Eläminen on vaikeaa

Haluaisin kadota.
Pyyhkiytyä tuulen mukana pois.
Tuntuu liian raskaalta elää tätä arkea, vaikka tapahtuisikin kivoja asioita. Ne eivät jaksa kannatella minua läpi viikkoja ja raskaita iltoja. Kaikki on hyvin ja silti huomaan mielialani laahaavan aivan pohjamudissa.
Istun bussissa ja tuijotan tiukasti ulos ikkunasta. Varon katsomasta ketään silmiin. Tuntuu kuin jokainen kyydissä olija tarkkailisi minua. Rekisteröisi jokaisen liikkeeni. Jään aikaisemmalla pysäkillä pois, haluan vain äkkiä ulos. Pois katseiden alta.

Ahdistus omaa kehoa kohtaan kasvaa päivä päivältä. Tiedän miten paskaa elämä on syömishäiriön kanssa. Silti en osaa lopettaa, en osaa auttaa itseäni. Liu'un hitaasti kohti syliä, joka kietoutuu ympärilleni eikä päästä enää irti. Puhun ystävälle kuinka syöminen sujuu paremmin. Kuinka en halua laihduttaa enää ja että olen sinut itseni kanssa. Valheita toisensa perään, eikä se tunnu edes pahalta. Uskon valheisiini itsekkin. Enhän halua syömisestä ongelmaa? En, mutta haluan olla tyytyväinen itseeni ja nyt en sitä ole. Lähellekkään.

Äiti huomaa laihtuneeni, mainitsee asiasta kiertosanoin ja elein, muttei puutu asiaan. Onneksi niin. En halua äidin huolta ja tarkkailua. Puhun kuinka laitan kotona ruokaa. Mummi on iloinen, kun kuulee taas mitä kokkailen. Olen paha, valehtelen rakkailleni ja minkä takia? Koska en kestä itseäni tällaisena. En voi elää itseni kanssa ilman ahdistusta. Pakko tehdä asialle jotain.

Kävelen treeneihin. Treenaan lajia kaksi tuntia, vedän itseni aivan loppuun ja kävelen kotiin tärisevin jaloin. Syömiset ovat hakoteillä. Mietin jatkuvasti mitä voin syödä ja mihin aikaan. En jaksaisi ajatella ruokaa, liikkumista ja syömistä jatkuvasti, mutten voi lopettaa. En pysty. Olen vain kateellinen niille kaikille, jotka osaavat aidosti sanoa että "olen tyytyväinen itseeni juuri tällaisena kuin olen". Pelottaa voinko koskaan olla tyytyväinen. En ymmärrä miten se on mahdollista, kuinka voin koskaan pitää itsestäni tällaisena kuin olen. Miten voin olla vähemmän itsekriittinen ja katsoa peiliin ahdistumatta. Miten ja milloin?

Perjantaina on aika terveydenhoitajalle. Pelottaa.
Saanko sanottua sanaakaan, vai puhunko vain kevyitä asioita. Kerron kuulumisia ja vakuutan kuinka elämä hymyilee ja kaikki sujuu ilman ongelmia. Päälle vielä hymyilen nätisti ja näytän reippaalta. Senhän minä osaa.
Näyttelemisen..
Vai purskahdanko itkuun, kun en jaksa enää pitää kaikkea sisällä. Saan taas yhden ihmisen  hämmentymään käytöstäni. Itken, mutten saa sanaa suustani. En osaa kertoa miksi tuntuu niin pahalta.
En tosiaan tiedä mitä perjantaina tulee tapahtumaan ja se pelottaa.
Toivon kuitenkin, ettei kaikkea työnnetä hymyn taa. Että minut otetaan todesta, jos uskallan avata suuni.
Toivon että elämä vain helpottaisi joskus ja saisin siitä paremman otteen.
Nyt vain kuljen ongelmasta toiseen ja teen hidasta kuolemaa sisäisesti.

Olen surullinen ja itken hiljaa.
liian hiljaa,
sillä ketään ei kuule...

Entä jos ei jaksa enää

Onko mahdollista palata vanhaan. Onko mahdollista jäädä kotiin perheen luo. Mennä takaisin. Onko mahdollista olla taas se pieni tyttö äidin helmoissa. Pieni tyttö joka oli täynnä iloa ja energiaa. Kyynel vierähtää poskelle kun ajattelen itseäni silloin joskus. 

En tiedä missä vaiheessa kaikki muuttui.
Mutta se jokin on kääntänyt kaiken päälaelleen, minun elämässäni. Kaiken.
Hymy pyyhkiytyi pois, en ollut enää kiltti muille enkä itselleni.
Kaikki tapahtui hitaasti, huomaamatta. Vasta nyt osaan ymmärtää miten kaukaa muutokset ovat lähtöisin.

Olen jonkun mittapuun mukaan aikuinen, mutten tunne olevani. Lähelläkään. Mieluusti vielä hetkeksi palaisin takaisin pehmoiseen lapsuuteen, elämäni parhaisiin aikoihin. Haluan pois. En kestä elää tätä päivää. En kestä näitä jatkuvia unettomia öitä, jotka itken läpi, en jaksa loputonta väsymystä, en jaksa taisteluita mieleni kanssa milloin mistäkin asiasta, en jaksa tätä yksinäisyyttä. En jaksa enää, eikä ketään kuule kuinka itken. saanko käpertyä sänkyyn, sulkea verhot ja käpertyä peiton alle piiloon maailmaa, joka on liian raskas. Jossa ei jaksa elää tai kohdata seuraavaa päivää.
En halua kuolla, en vain jaksa enää elää näin. Haluan takaisin sen lapsuuden ilon. Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, haluan nauraa, nauttia, olla onnellinen. Haluaisin edes yhden pienen halauksen, joka antaisi voimaa jaksaa seuraavaan päivään.

En tiedä enää mikä olen. Ihmisraunio. Se olen. pelkkä kuori. Minuun ei voi koskea, vaikka ainoa mitä pyydän on pieni kosketus, että tietäisin olevani elossa.
Katson kuvaa itsestäni. Se en voi olla minä. Mitä minulle on tapahtunut. Missä olen. Kierrän kädet ympärilleni, tunnen kylkiluut sormieni alla. Kavahdan, en se voi olla minä. En voi. Käyttäydyn oudosti. Teen asioita joita vanha minä ei koskaan olisi tehnyt. Annan tuntemattoman koskea, annan hänen tehdä oloni vieläkin huonommaksi, jätän koulun välistä ilman syytä. Ilman ilmoitusta. Lämmitän ruokaa, syön haarukallisen ja heitän loput pois. Tiuskin ihmisille, tuntemattomille. Olen hukannut itseni, olen menettänyt otteeni kaikesta mitä minulla oli. Seison tuulessa yksin ja tunnen kuinka se imee minusta irti kaiken minkä saa. Kaiken sen mitä olen, mitä minulla joskus oli. Olen kuollut. Sisältä.
Mutta sekään ei riitä.

Ehkä aamulla nukahdan kun kello soi pakottaen nousemaan uuteen päivään. Silmäni ovat punaiset itkemisestä. En enää jaksa edes yrittää. En jaksa antaa muille hymyä, jonka olen itse kadottanut. Enkä sanoja, jotka ovat liian raskaita. Olen aivan hukassa ja anon katseellani apua. Pyydän ja anelen, että joku huomaisi. Auttakaa minua, en jaksa enää. Minuun sattuu.

"if no one will listen"

https://m.youtube.com/watch?v=8dNDCu3eK_8

Voitin itseni

Tulin vain ilmottamaan, että ylitin pelkoni.
Varasin itselleni ajan terveydenhoitajalle.
Aika on vasta puolentoista viikon päästä, mutta sinne asti kun pärjään, niin toivottavasti asiat alkavat järjestyä edes jotenkin.
Ehkä tämä tästä taas. Toivon niin.

Ps. Tänään satoi ensilumi. Taidan mennä illalla ulos muistuttamaan itselleni, kuinka kylmää lumi on ja kuinka kaunis maailma on. Yritän ainakin.

Palasina

Mieli murenee käsiin. Yritän koota sitä takaisin kokoon, mutta yhden palan loksahtaessa paikoilleen toinen putoaa ja lopulta kaikki palaset ovat maassa jaloissani.
Tämä päivä on ollut todella raskas. Olen tasapainoillut pienen pienellä langalla, olen ollut mieleni sisällä työntäen muun pois. Olen pidätellyt itkua ja lopulta päästänyt sen ulos. Kyyneleet eivät lopu koskaan. En vain jaksa enää.
En ole koskaan tuntenut olevani näin lohduttoman yksin. En voi puhua ystävilleni, sillä en halua heidän tuntevan itseään avuttomaksi tai huolivan minusta. Olenhan eri paikkakunnallakin eivätkä he voi auttaa. Minulla ei ole ketään. Ennen oli edes V, muttei enää. En voi puhua hänelle kuten joskus.

Olen valvonut öitä, itkenyt itseni uneen, ollut kotona neljän seinän sisällä, olen ollut aivan yksin. Sen vain sanon, etten jaksa enää. Olen viiltänyt, olen ollut ahdistunut, olen yrittänyt oksentaa, olen taas siellä jossain kaukana alhaalla muiden ulottumattomissa. Suuntana on vain ylöspäin, eikö? Mutten näe lähelläni yhtäkään narua, yhtäkään kättä tai porrasta. On  vain minä ja kyyneleeni.

Silti aion yrittää, aion yrittää saada itseni avun luo. Yritän näyttää mitä sisälläni on, mitä tunnen, mitä pelkään ja ajattelen. Aion sanoa, että haluan tai oikeastaan tarvitsen apua nyt. En kuukauden päästä. Vaan NYT.
Haluan yrittää. Vielä kerran. Koska muuten en nouse täältä pohjalta enää.

Pysykää te vahvoina, jooko?♡