Ihana julma maailma

Istun autossa ja katson vaihtuvia maisemia.
Tie kulkee kahden pellon välissä.
Metsästä hyppää peura.
 Se tuijottaa kiinnostuneena ohi ajavaa autoa.
Sää on ankea.
Tuulee niin kovaa, että se voisi tarttua kiinni
ja viedä mukanaan.
Hennoimmat liitelevät taivaalla,
antavat tuulen viedä
ja näyttää tien.
Muut saavat etsiä sen itse.
yksin.

Ajattelen maailmaa, yritän nähdä sen kauniit puolet. Silti näen ympärilläni vain pahaa, kuulen pahoja asioita, koen pahoja asioita. Milloin pahuus loppuu maailmasta, milloin sitä ei riitä enää ihmisille ja hyvä palaa. Voittaa ja antaa ihmisten elää.
Nykyään monesti ajattelen, etten halua enää antaa ongelmilleni valtaa. En jaksa rypeä masennuksen kourissa enää yhtään hetkeä. En halua antaa sille enää yhtäkään hetkeä tai yhtäkään vuotta elämästäni. Näinä hetkinä tunnen itseni vahvaksi ja koen, että pääsen elämässäni eteenpäin ja jätän masennuksen lopullisesti taakseni. Silti tähän päivään asti olen joka kerta jossain vaiheessa palannut samaan vanhaan takasin. Miksi? Ehkä se on niin sanottu helppo vaihtoehto. On helppoa palata vanhaan tuttuun olotilaan takasin. Se on jollain kierolla tavalla turvallista, on helppoa sulkeutua ja antaa pahan ottaa syleilyynsä. Silti siitä pahasta haluaa aina irti, miksi pitää elää näin, eikö olisi helpompi päästää irti ja olla onnellinen. 

Syömisen kanssa elän jatkuvassa kierteessä. Syön, koen olevani huono, paastoan, laihdutan, haluan muuttua, syön, kaikki on okei hetken ja alkaa jossain vaiheessa taas alusta. Painostani en tiedä. En tiedä mitä lukemia vaaka tällä hetkellä näyttää. Viimeksi kun punnitsin itseni, en ollut lihonut niistä lukemista joihin joskus laihdutin. En ymmärrä miten se on mahdollista...
Hetkittäin syön ja ajattelen, että minulla on oikeus nauttia elämästäni. Ettei maailma kaadu yhdestä leivästä tai suklaasta.
Toisena hetkenä taas saatan olla kyykyssä suihkun alla sormet kurkussa.
Haluan tästä kierteestä pois, en halua elää näin, mutten osaa muuttua. En yksin.

Voisiko tuuli tarttua minuun

ja johdattaa oikealle polulle

En selviä yksin

en löydä suuntaa

Miksi täytyy elää näin

yksin oman mielen kanssa

joka on kieroon kasvanut

Jätän treenit välistä, koska olen vain niin loputtoman väsynyt.
Uniongelmani ovat palanneet taas. Ahdistaa, koska olen syönyt melatoniineja jo liikaa. Kohta täytyy selvitä taas ilman niitä.
Nukahtaminen kestää liian kauan. Tai jos nukahdan, herään tunnin päästä uudelleen, enkä nukahda hetkeen uudestaan. Yön aikana heräilen moneen kertaan ja aamuisin kellon soidessa tuntuu, etten olisi nukkunut silmäystäkään. Koulussa olen koomassa eikä mitään jää mieleen ja kotiin tullessa ei jaksaisi tehdä mitään. Tiskivuoret kasvavat, pestyt pyykit jäävät koneeseen, pölypallerot seuraavat jaloissa ja koulujutut kasaantuvat ympärille. Varon, etten kävele liian kauas kotoa, että jaksan palata takaisin. Voisin tarrautua ohikulkevan ihmisen hihaan ja sanoa "auta minua, en jaksa yksin".
Suhde romahti käsiin, nyt jäljellä on vain riidat ja pahat sanat. Toivoin sopua, kaveruutta ja helppoa päätöstä. Kaikki on aivan päinvastoin enkä jaksa enää. Olen loppu, myönnän sen.
Taas.

Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Ja hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa

♥