Onnelliseksi?

Edessä on paljon hyvää. Yhteinen jokavuotinen reissu parhaan ystävän kanssa.
Aion nauttia siitä täysin rinnoin! Tästä kesästä tekee haikean tieto siitä, että se voi olla viimeinen yhteinen kesä. En aio luopua ystävästäni ikinä, mutta jos pääsen opiskelemaan, välimatka kasvaa.

Ystäväni kehottaa huomioimaan elämän pienet hyvät asiat. Haluaa että listaisin niitä päivittäin ylös ja muistuttaa, että asiat voivat olla hyvinkin pieniä. Aamukahvi, hyvä sää, kissan kehräys, mitä vain.
Haastan jokaisen tämän lukevan keskittymään hyviin asioihin. Kirjoittamaan niitä ylös. Keräämään joka päivältä edes vaikka kolme hyvää asiaa. Uskotaan siihen, että positiiviset asiat ovat vahvempia kun ne negatiiviset, jotka yrittävät tuhota meidät.
Makoilemme puoleenyöhön asti huoneeni pehmeällä matolla ystäväni kanssa. Nauramme ja juttelemme vaikeistakin asioista. Lopuksi hän vetää minut itseensä kiinni ja kuiskaa korvaani kaiken järjestyvän vielä.
Tunnen olevani kuin pieni lapsi.

Siitä on jo yli puolitoista vuotta, kun kirjoitin äidille kirjeen. Kerroin olostani, pyysin apua.
Silti olen tässä tilanteessa nyt. Mitä tapahtui?
Minua ei otettu todesta, ei uskottu että voin pahoin.
Olin pitkään katkera, vihainen. Nyt en jaksa enää. Kuinka he voisivatkaan ymmärtää.
Kokemus jätti minuun kuitenkin ikuiset jäljet.
Minuun sattui enemmän kuin koskaan.
Olin menettänyt luottamukseni, uskon vanhempieni tukeen ja turvaan.
Olen pärjännyt yksin, ollut niin lohduttoman yksin kaiken tämän tuskan kanssa.
Ihmiset ihmettelevät miksen puhu vanhemmilleni asioistani, miksen kerro heille jos on paha olla, tai ylipäätään mitä elämässäni tapahtuu.
Kaikelle on syynsä minun mieleni sisällä. En vain pysty siihen enää. En kaiken kokemani jälkeen.
Ehkä vielä joskus puhun heille ja kerron kaiken, kunhan olen tarpeeksi vahva.

Kirjoitin osan tästä runosta äidin kirjeeseen. En muista mistä sen löysin, mutta kiitos kirjoittajalle, se kosketti minua.

"Unelmoit elämästä jolla on tarkoitus.
Tahdot päästää irti siitä mitä kannat sisälläsi.

Tiedät, ettei ulkopuolinen ymmärrä, ei hän voi.
Ja miten voisi kun ei itsekkään ymmärrä?

Oma maailma, niin itkuinen ja tuskainen,
ei päämäärää, ei mitään mihin nojata.

Ja toivot, sinä niin toivot,
että se kerran päättyisi,
eikä koskaan palaisi."

Kävin tänään terveyskeskuksessa. Piti olla ne labrakokeet.
Kyllä, minä ihan todella kävin siellä ja olen ylpeä itsestäni! Mutta kuten tietää, ei mikään koskaan mene niin kuin suunnittelee. Ei tälläkään kertaa.
Terveydenhoitajani oli säätänyt jotain lähetteideni kanssa, joten verikoetta ei sitten otettukaan, vaan joudun ottamaan yhteyttä terkkariini taas ja sitten yritetään uudelleen.
Miten saan itseni taas yrittämään uudestaan.
Miten?

Olen taas flunssainen. Odotin kovasti, että pääsen mökillä metsään lenkille, mutta jouduin luopumaan aikeistani heikon oloni takia.
Nytkin mieli huutaa ulos juoksemaan tai treenaamaan lihaksia, mutten voi. Haluan olla terve keskiviikkoon mennessä. Pakko!
Tämä on viikko, jonka toivon olevan kesän paras, en halua olla ahdistunut ja miettiä vain syömistä ja oloani. Haluan elää ja päästää irti tästä kaikesta edes hetkeksi!
Toivon, että teilläkin olisi hyvä viikko, ansaitsette sen! ♥

Muutama hyvän mielen kappaletta
https://www.youtube.com/watch?v=MSiTR_iE3u8
https://www.youtube.com/watch?v=vw_0iTq2dZM

Entä jos en uskalla?

Taivas pimenee, kun tummat pilvet verhoavat auringon sisäänsä.

 Maailma itkee, kastelee kaiken.

Askeleeni ovat painavia, kun kävelen puuskittaisessa tuulessa kohti vanhaa kouluani.
Pala kurkussa kasvaa, puristaa rintaa ja estää hengittämisen. Huokailen syvään ettei happi loppuisi kesken. Joku luulee, että minulla on huono kunto. Se on vain se kirottu ahdistus.
Keskityn PMMP:n kappaleen sanoihin, pyyhin kyyneleitä hihaani ja yritän olla kääntymättä takaisin. En halua olla pelkuri.

"Voi kun sä olet kutistunut"
 "et kai sä ole laihtunut?",
"voikun sä olet kyllä pikkuinen"...
Terveydenhoitaja voivottelee kuinka mä olen viimenäkemän jälkeen kuulemma pienentynyt. Tyhmänä väitän vastaan ja ollaan kuin pahaiset kakarat, kun väitellään asiasta.
Istun alas ja yritän näyttää rauhalliselta, normaalilta. En osaa selittää asioita, tapahtumia, en edes sitä, mitä oikeastaan teen hänen luonaan, taas.
Saan eteeni mielialakyselyn, jonka jälleen kerran täytän.
 "Mitä sä tarkoitat tällä, ettet nauti asioista niin kuin ennen?"
 (hitto, en mä osaa selittää) "No ömm..."
 Joo olen tosi hyvä vastailemaan ja kertomaan ajatuksistani.

"Otahan kengät pois, niin katotaan nyt se sun paino".
Paniikki iskee, kun kuulen tuon lauseen. En halua astua vaa'alle, en halua että terkkari näkee mun painon, että siitä kommentoidaan yhtään mitään tai että siihen ylipäätään puututaan jotenkin.
Olen kuitenkin jopa iloinen kun näen luvut vaa'assa (jei, olen laihtunut viimekerrasta!!)
Terkkari ei ollut kuitenkaan kovinkaan iloinen asiasta, yllätys.

Nyt on sitten lähete labrakokeisiin.
 Ja kyllä, tällä kertaa mun on pakko käydä niissä.
 Labrassa käynnin jälkeen olisi vuorossa lääkäriajan varaaminen. Ahdistavaa, eikä mulla ole pakokeinoa, ei enää.

Tuntuu, että kaikki painostaa, tunkeilee ja puuttuu mun elämään. Haluaa olla kiusaksi ja ilkeitä mulle.
Näitä ajatuksia ja tuntemuksia nousee, vaikka varsin hyvin tiedän, että kaikki haluaa vain auttaa mua ja vain minun parastani. En ole tottunut olemaan se autettava, se jonka asioita järjestellään ja jolta kysellään asioita. Voin sanoa, että tämä osa on paljon auttajan osaa ahdistavampi, ja vaihtaisin mieluusti paikkaa.


Nyt on vain katsottava mitä tulevaisuus tuo, mitä tapahtuu.
Epävarmuus ahdistaa ja pelottaa, mutta tiedän, etten voi elää näin enää. Satutan itseäni ja muita jatkuvasti teoillani ja sanoillani. Minun on vaihdettava suuntaa. Ehkä tultava takapakkia ja etsittävä ja palattava siihen risteykseen, jossa valitsin väärän reitin.
Ehkä vielä joskus muistan taas millaista on olla oikeasti onnellinen. Millaista on elää ilman ahdistusta, masennusta, itsetuhoisuutta ja syömisongelmia.
Ehkä vielä joskus.

Kävin eilen pitkästä aikaa kirjastossa ja palasin sieltä kotiin kasa kirjoja mukanani!
Päivän positiivisuus ja ilot olivat siinä, mutta yksinkertaesti rakastan lukemista ja oli helpottavaa henkisesti rankan päivän jälkeen uppoutua kirjojen ihmeelliseen maailmaan.

Ps. Onko teillä lukijoilla ideoita tai toiveita mistä aiheista tai asioista voisin kirjoittaa?
Olisi kiva saada teiltä ideoita:)

https://www.youtube.com/watch?v=Pm0v3AwENuo

Ongelma numero yksi

Valheet, asioiden vähättely. Ja vain koska pelkään liikaa.
Sanon, että voin jo paremmin, että kaikki vain kärjistyi muutamaan päivään.
Haluan päästä tästä tilanteesta irti. Haluan kaiken olevan niin kuin ennen.

En oikein tiedä milloin ruuasta tuli se pahin vihollinen. Jollain tapaa mulla on ollut aina viha-rakkaus suhde syömistä kohtaan ja se on vaihdellut koko mun elämän ajan ääripäästä toiseen. Pienenä olin nirso, en suostunut maistamaan uusia ruokia, olin todella pieniruokainen ja harvoin söin lautastani tyhjäksi. Olin myös lohduttoman hidas syömään. Olin aina viimeinen ruokapöydässä.
Samaan aikaan liikuin todella paljon, olin pieni ikiliikkuja, joka kiipeili sohvanreunoja pitkin ja keikkui pääalaspäin puissa. En välittänyt herkuista, olin lyhyt ja laiha.

Yläasteella opin syömään kaikkia ruokia. Nirsoilu loppui kuin seinään ja ruoka alkoi maistua. Tuntui, että olen jatkuvasti nälkäinen, napostelin ja söin paljon.
Olen miettinyt ja ajatellut, että onko minulla ollut jonkinlainen ahmimishäiriö nuorempana. Aina kun olin yksin, söin jatkuvasti, oli nälkä tai ei. Ahmin ruokaa suuhuni edes kunnolla pureskelematta, enkä osannut lopettaa, vaikka tuli paha olo.
Muulloin piilotin kaappeihini herkkuja, joita söin salaa. Painoa kertyi eikä se laahannut enää perässä kuten aiemmin. Harrastin kuitenkin ahkerasti voimistelua, joten en lihonut aivan suunnattomaksi, onneksi.
Näinä aikoina viha itseä kohtaan taisi lopulta syttyä, kun tajusin että olen todella lihonut ja peilistä katsoi liian iso minä.

Kärsin tästä kaikesta yläasteen ajan. Lukioon päästyäni suunta muuttui, kun itseinho oli kasvanut sietämättömäksi. Aloin tarkkailla syömisiäni, halusin laihtua. Olla pieni ja siro.
Elämä meni syömisten kanssa vuoristorataa.
Hetkittäin olin pitkään syömättä tai vähillä kalorimäärillä, hetkittäin taas palasin ahmimiseen ja kadotin itsekontrollini. Tällä tiellä olen edelleen, tosin olen päässyt hetkittäisiä repsahduksia lukuun ottamatta ahmimisesta eroon.
Painomääriä en tähän nyt kerro, mutta olen iloinen, että olen päässyt alle 50kg ja pysynyt siellä jo kauan. Salaisissa haaveissani haluan laihtua edelleen. Syöminen ja ruoka kontrolloivat elämääni, ovat luvattoman suuri osa sitä tällä hetkellä.
Tämä on kuitenkin ongelma, josta en halua eroon. Se tarkoittaisi lihomista, palaamista siihen kun olin vieläkin isompi ja lihavampi. Pelkään lihomista ja havittelen pieniä lukuja. Se on karu totuus.

Haluan tuntea, että voin melkein lentää.

Antaa tuulen viedä.

Aamupäivästä puhelin soi ja katson näytöllä näkyvää numeroa.
Terveydenhoitaja soittaa!! *apua*
Puhelu on lyhyt. Huomenna aika heti aamusta kymmeneltä.
En pääse enää karkuun, en voi valehdella ja esittää kaiken olevan vain hyvin.
En tiedä mitä tapahtuu. Entä jos romahdan, itken kyyneleeni terkkarin edessä.
Pelottaa aivan liikaa ja haluaisin vain olla menemättä, jäädä peiton alle pimeään ja kadota.

 Milana-Linnun kokoinen

Mörkö mun sisällä

Mua pelottaa. Samainen ystävä, joka raahasi minut terveydenhoitajan luo hieman alle vuosi sitten, vaati minua uhkausten kera laittamaan tälle entiselle terveydenhoitajalleni sähköpostia. Toinen vaihtoehto olisi ollut suora yhteydenotto terveyskeskukseen, mutta yllätys yllätys valitsin mieluummin vaihtoehdoista ensimmäisen.
En kuulemma ole normaali, on huolestuttavaa, etten jaksa tehdä mitään, enkä tavata ihmisiä, ei ole hyväksi että erakoidun yksin kotiin, puhun sekavia, en vastaa viesteihin jajaja... lista oli pitkä.
Olenko tuo oikeasti minä? Puhuuko ystäväni todella minusta? En ymmärrä, enkä halua uskoa. Ehkä hän vain valehtelee, puhuu jostain muusta, pelottelee.
Apua minä en kuitenkaan tarvitse, eikö niin?

Tuleva pelottaa aivan liikaa.
 En uskalla tarkistaa sähköpostiani vastausten "toivossa".
Pakoilen asiaa varmasti viimeiseen asti.

En aio alistua taas painokontrolliin (en halua lihoa taas niihin liian suuriin lukemiin.) Tiedän, että tällä hetkellä joutuisin syynättäväksi painoni takia, sillä niin jouduin monta kiloa isompanakin. Vaikka edelleen painoni on kiltisti normaalipainon puolella, ei hätää siis.
En myöskään halua täyttää enää yhtään mielialakyselyä tai vastaavaa. En uskaltaisi täyttää sitä varmaankaan täysin luotettavasti, sillä pelkään pisteiden nousevan pelottavan korkeiksi. Kaikki se mitä siitä seuraisi, veisi aivan liikaa voimia. En jaksa kaivella menneisyyttäni, enkä jutella tunteistani.
Puhun mieluummin seinille ja avaudun kynälle ja paperille.

Joudun myöntämään, että henkisesti rankka viimeviikko jätti minuun taas jälkensä. Olin ollut valehtelematta monta kuukautta jo irti. Yksi ilta, valvotut yöt, patoutuneet kyyneleet ja ahdistus olivat aivan liikaa ja sorruin turvautumaan terään. Tuntuu pahalta myöntää, että se helpotti, että haluan viiltää lisää (tahdon nähdä oman veren). Muistot virtasivat samalla hetkellä mieleen, muistot helpotuksesta, häpeästä, pelosta ja jonkinlaisesta euforian tunteesta. Vain yksi suuri tunteiden sekamelska, joka uuvuttaa ja saa pään painumaan tyynyyn.

Olisi ihmisiä joille puhua,
 jotka haluavat auttaa.
Minä en halua enää puhua.
Mieleni on vallannut suuri lukko.
En halua enää olla ongelma.
Väitän kaiken olevan hyvin, hetkittäin niin onkin.
Pärjään yksin, olenhan aina pärjännyt.
En halua aiheuttaa huolta ja murhetta.
Olla aina se, jolle sanotaan ,
"kyllä mä ymmärrän", "kyllä se siitä".

Lähden juhannukseksi mökille. Yritän pitää hermolomaa. Nauttia luonnosta ja hiljaisuudesta. Pitäisi antaa asioiden olla, antaa mielen levätä ja pistää aivoihin salpa, joka estäisi pahojen asioiden mieleen tulon. Pelkään ahdistusta ja ymmärrettävästi tämä vain lietsoo sitä entisestään. En vain siedä sitä tunnetta, se vie kaiken, tuo tyhjän olon koko kroppaan, mutta valtaa mielen. Toivon vielä joskus pääseväni ahdistuksesta lopullisesti eroon. Silti pelkään...

https://www.youtube.com/watch?v=YJ-IvH4yIgU

It's raining, again

Hei ja anteeksi pitkä hiljaiseloni.
Tässä välissä on tapahtunut aivan hurjan paljon. Niin hyvää kuin pahaakin.
Ensinnäkin, olen vihdoin ylioppilas! Juhlat oli ja meni. Samoin pääsykokeet toivottavasti tulevaan opiskelupaikkaani. Nyt minulla ei ole enää mitään, kesä on auki ja samoin suunnitelmat. Tai paljon on suunnitelmia, mutten tiedä mitkä niistä käyvät toteen.

Olen onnistunut uuvuttamaan itseni jälleen. En ymmärrä miten se on mahdollista, mutta kaikki on taas vaikeaa. En jaksa puhua, enkä keskittyä keskusteluun. Kaikki asiat menevät ohi, vaikka kuinka yritän. Tämä aiheuttaa paljon harmia, sillä en jaksa ymmärtää asioita, joita minulta pyydetään tai sanotaan. Kaikki asiat vievät tuplaten voimia entiseen verrattuna, mikään ei jaksa oikein edes kiinnostaa. Aiheutan huolta ja harmia, en vastaa ystävieni viesteihin, sillä en jaksa puhua, tai suunnitella lomamatkoja, kaveriporukalla näkemisiä, leffailtoja, mitään mikä joskus oli minustakin ihanaa ja josta todella nautin. Jättäydyn ulkopuolelle, käperryn itseeni. Kaikki tuntuu aivan ylivoimaiselta, joten en edes yritä.

Surullisinta on, ettei minulla ole ollut voimia tulla kirjoittamaan ajatuksiani tänne blogiin. Monesti olen avannut tyhjän valkoisen sivun eteeni, mutten ole jaksanut kirjoittaa sanaakaan.

 

Mä hajoan ja putoan. Uneni ovat sekavia,

levottomia.

Uni ei piristä, aamuisin nouseminen tuntuu

raskaalta, mahdottomalta.

Makaan pitkän aikaa sängylläni

käyden taistelua mieleni kanssa.

 

 

 

 

 

Syöminen on lähtenyt aivan käsistä. Syön ajattelematta ja aivan liikaa. En uskalla enää edes ajatella kalorimääriä, joita tungen kehooni kurkusta alas. En hallitse syömistäni, olen menettänyt itsekontrollini. Syöminen ahdistaa, syömättä oleminen ahdistaa, jatkuvasti kiertävät ajatukset syömisestä ahdistaa.

En halua olla tällainen, en halua olla omassa kehossani, en halua nähdä liian isoja lukuja vaa'alla, en halua kantaa kroppaani tällaisena, en jaksa elää näin. En jaksa. Pakko ottaa itseä niskasta kiinni.

 

 

Olen pieni, niin pieni, ettei minua edes huomata.

Ohi kulkiessa vain tallataan,

painetaan syvemmälle maanrakoon.

Olen kuin kadonnut, pienuuteeni.

ketään ei huomaa, ketään ei välitä.

Ketään ei kuule ääntäni, sanojani.

Niitä kaikkein vaikeimpia sanoja,

joita varten olin kerännyt kaiken voimani.

Muutun vieläkin pienemmäksi,

niin pieneksi,

että lopulta katoan, lopullisesti.

Eikä ketään vieläkään huomaa.

Kuolemaani.

 

Tämä viikko on ollut taas henkisesti järjettömän raskas. Olen vain hajalla, en jaksa pitää mieltäni kasassa. Olen päästänyt muistot ja ajatukset taas valloilleen. Itken itseni uneen, itken itken itken. En ole oma itseni, puhun sekavia, avaudun liikaa, kerron niitä kamalia ajatuksia pimeästä mielestäni. Viha itseä kohtaan kasvaa, viha ja inho. Yritän pitää itseni erossa kaikesta, millä voisin itseäni satuttaa. Askartelin itselleni "turvasuunnitelman", jonka vaihtoehtoisia asioita teen kun on paha paikka. Usko niiden toimivuuteen/riittävyyteen ei ole kovinkaan vahva, ehkä tämä kuitenkin tästä...

Mieleni on kutakuinkin yhtä raskas kuin sää tällä hetkellä ulkona. Sataa kaatamalla ja joka päivälle luvataan jossain vaiheessa ukkosta. Vielä ukkonen ei ole tänne tullut, mutta mieleni sisällä myrsky on jatkuvaa.

 

 Onneksi viikonloppuna pääsen oman rakkaani kainaloon turvaan. Nyt juuri en jaksa tätä kaikkea millään yksin, tunnen olevani onnekas kun minulla on V. Ilman häntä en tiedä missä olisin, vai olisinko missään.

 

"How long will this take?

How much can I go through?

My heart, my soul aches

I don't know what to do

I bend,

but don't break

Somehow I'll get through

'Cause I have you"

 

 

 https://www.youtube.com/watch?v=TVSzpyzCiGk