Veitsenterällä

Kuuntelen mun sydämenlyöntejä.
Se hakkaa taas kovempaa kuin pitäisi,
 niin että kuulen vain sen äänen.

En ole jaksanut kirjoittaa blogiin taas vähään aikaan. Mun voimat on ihan loppu ja sanat kadoksissa.
Äiti halasi mua tiukasti ja kysy onko kaikki hyvin. Mä en osannut taaskaan myöntää, etten jaksa enää. Huokaisen vain hiljaa ja vastaan kaiken olevan hyvin. Äiti kysyy vielä "varmasti?" vastaan myöntävästi ja päästän äidistä irti.

Haluan viiltää, en voi tälle tunteelle mitään, kun se kiertää päässä kokoajan, huutelee ja kuiskii korvaan välillä hiljempaa ja välillä niin kovaa, että sitä on vaikea vastustaa.

Tekisi mieli vain paljastaa kaikki kaikille. En jaksa tätä enää, en jaksa pitää sitä suojamuuria enää, jota silti kokoan kasaan uudelleen sen kerran murruttua. En jaksa näitä jatkuvia valheita ja piilottelua. En pysty enää.



Mun ajatukset kiertää. En pysyt keskittymään mihinkään. Olen entistäkin hiljaisempi, täysin lukossa. On vaikea pysyä tässä hetkessä.

Syöminen on liian vaikeaa. Nälkä kalvaa, tavallaan nautin siitä. Kun syön, tuntuu heti pahalta ja ällöttää. Jos en tunne nälän tunnetta, koen että olen syönyt liikaa, haluan vain sen täyden tunteen pois. Mun mieli on täysin kieroutunut. En enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei. Miten paljon tavallinen ihminen syö ja kuinka usein. En tiedä näenkö peilistä oikeasti itseni vai muuntaako mun mieli mun peilikuvan suuremmaksi tai pienemmäksi kun todellisuudessa olen. En uskalla luottaa itseeni enää. Enkä voi kysyä keneltäkään totuutta.
Milloin minusta tuli tällainen.. syömisvammailija. Kun ajattelee, ihminen ei vain yksinkertaisesti pärjää ilman ruokaa, miten ihmismieli voi olla niin hullu, että se tekee niin tärkeästä asiasta niin vaikeaa ja vastenmielistä. En tule koskaan ymmärtämään sitä. Vaa´alla en ole uskaltanut käydä terkkarikäynnin jälkeen, sillä tiedän (tai pelkään) että painoa on tullut lisää. En halua kohdata sitä lukua, joka on suurempi kuin tahtoisin. Myönnän että pelkään lihomista yli kaiken. En halua palata samoihin mittoihin, mitä joskus olin, mutten tiedä mitä tehdä. On niin vaikeaa olla minä...

Mä en tiedä mikä vei mun ilon, sen mun kuuluisan ilon, josta mut tunnettiin. Minua on aina kehuttu iloisuudesta, jota jaoin ympärilleni. Mietin, miten kaikki voi kääntyä niin päälaelleen.
Mä kaipaan mun iloa ihan kamalan paljon... Ennen hymyilin ja nauroin ja olin positiivinen optimisti. Nyt kaikki on ihan erilailla ja se on surullista.
Nykyään kun kuljen kaikkialla, toivon, ettei kukaan huomaisi minua. Silti kun olen jossain tuntuu, kuin kaikki tuijottaisivat. Kaikkien katseet polttaa joka puolelta... vaikkei ketään oikeasti edes huomaisi minua. Aina on pakko päästä pois, pakko sulkeutua vessaan tai kiertää pidempää ja hiljaisempaa reittiä. Aukeat paikat ovat vaikeita, samoin kaupassa käynti. Tuntuu kuin jokainen kyttäisi mitä valitsen, miten kauan vietän jonkun hyllyn edessä ja kuinka käteni tärisevät maksaessa. Kaikki on vain ahdistavaa.

Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tällaista nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en
Tahdo kestää enempää?

Veitsenterällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin