Kuilu

Jalat horjuu, ote lipsuu ja pelko kasvaa. Näen yläpuolellani auttavia käsiä jotka ojentuvat minua kohti. En uskalla tarttua niihin, enkä osaa vastata kysymykseen miksi. Kivi kerrallaan tipahtelee kuilun pohjalle, ne vetävät minua painavina mukanaan, yksitellen. Pieni valon kajo heijastuu jostain yläpuolellani, välillä se peittyy kokonaan, välillä se tulee eteeni selkeänä ja varmana. Olen väliinputoaja. En tiedä mikä on kohtaloni. Olen taas syvemmällä kuilussa kun hetkiin. Taas kauempana siitä kirkkaasta valosta, joka häipyy puiden taa, eikä tunne sääliä.

Hetkittäin on vaikeaa pysyä vahvana.
On vaikeaa nauraa,
hymyillä, olla sosiaalinen.
On vaikeaa vain maata, syödä, liikkua. Kaikki on vaikeaa,
enkä tiedä minkä niistä kaikista asioista valitsisin,
sillä kaikki aiheuttaa vain ongelmia. Tavalla tai toisella.
En halua satuttaa, paitsi itseäni.
En halua aiheuttaa muille vaikeuksia tai harmia. En halua aiheuttaa sitä suunnatonta huolta,
jonka saisin aikaan, jos kertoisin kaiken, mitä mielessäni on.
Ne ovat asioita,
joita ketään ei halua oikeasti kuulla,
ne ovat kiellettyjen listalla.
Listalla, jota ei ole lupaa paljastaa
tai kertoa. Se kaikki on vain minun mielessäni.

Yläasteella koululiikunnassa suunnistuksessa pelkäsin, etten palaa enää koululle. Että en hallitse itseäni, että katoan. Se pelotti minua ihan todella, en uskaltanut lähteä kauas ystävistäni.
Usein istuin käytävillä välituntisin yksin. En halunnut olla kenenkään lähellä. Hukuttauduin musiikkiin ja ajatuksiini, jopa tunneilla. Ajattelin sinua, et voinut hyvin, enkä ymmärtänyt sitä. Tunnen syyllisyyttä, kuinka pitkälle asiat päästin, tekemättä hyväksesi mitään. Melkein menetin sinut, muutamaan kertaan. En antaisi sitä itselleni koskaan anteeksi.

Nukkuminen on taas vaikeaa. Valvon myöhään, makaan sängyllä peittoon kietoutuneena. Nytkin pitäisi jo nukkua, mutta kirjoitan tätä. En halua ottaa melatoniinia, pitäisi pärjätä ilman. Kuuntelen aamulla aikaisin arjen ääniä sängylläni, kahvinkeitin porisee, vessan ovi käy, puheensorinaa. Minulla ei ole arkea, minulla ei ole mitään. Voisin maata päivät ja haluaisinkin, mutta pakotan itseni liikkelle. En saa passivoitua. Täytän päivät ja jätän mahdollisimman vähän aikaa yksin itseni ja ajatusteni kanssa. En jaksa olla itseni kanssa, se on uuvuttavaa. Ihmisenhän pitäisi rakastaa itseään, eikö? Miksi se on niin vaikeaa. En osaa. En pysty.