Are you afraid?

Yritän estää, etten tee blogin kirjoittamisesta itselleni suorittamista. Etten ota siitä paineita tai pyri täydellisyyteen tekstissä ja kieliopissa ym. Sillä tämähän on minulle vain tapa purkaa ajatuksiani. Toki on hyvä, että teksti on jäsenneltyä ja selkeää, mutta minulla kaikki menee aina liiallisuuksiin.
Silti yhden postauksen tekeminen vie luvattoman paljon aikaa, vaikka olisin kirjoittanut tekstin jo usean päivän varrella valmiiksi puhelimeni muistiin.
En halua tuottaa pettymystä. Mutta kenelle?
Se on hyvä kysymys, johon en oikeastaan itsekkään tiedä vastausta.

Viime viikolla näin V:tä yli kuukauden tauon jälkeen. Niin pitkä aika todella raastaa...
ikävä on loputonta ja se alkaa viedä voimia.
Kuitenkin lopulta saimme viettää mukavan päivän yhdessä ja taas tuli huomattua, kuinka täydellisesti sovimme yhteen.
Tämä ensimmäinen yhteinen vuosi on lujittanut meidät tiukasti yhteen, sillä tähän vuoteen on kuulunut liian paljon ylitettäviä vaikeuksia, huolta ja huonoja hetkiä, mutta niistä on selvitty. Eikä saa unohtaa kaikkia niitä hyviä hetkiä, jotka ovat tuoneet voimaa.

V me ollaan yhdessä ihan hulluja, eikö?

Me suunniteltiin V:n kanssa kesäksi vaikka mitä kivaa tekemistä. Ennestään minulla oli jo paljonkin suunnitelmia kirjoitusten jälkeiselle ajalle (jolloin elämäni alkaa taas tauon jälkeen, toivottavasti). Nyt aivan luvan kanssa saan odottaa jotain innolla!
On melkein pakollista olla aina tulevaisuudessa jotain mitä odottaa, edes jotain aivan pientä. Muuten ei yksinkertaisesti jaksa tässä harmaassa tasapaksussa arjessa, joka stressaavuudessaan raastaa mielen ja voimat.
On kuitenkin surullista, että tietyssä mielentilassa en jaksa iloita edes kaikista niistä suunnitelmista, mitä minulla on tulevaisuudelle. Kun tajuan tämän, se ihan todella saa minut surulliseksi. En vain yksinkertaisesti jaksa innostua, ja pelkään, etteivät voimani riitä siihen kaikkeen, mitä on tulossa.
Sitä minä pelkään, että romahdan jälleen.

Haut jatko-opiskelu paikkaan pitäisi tehdä. Lykkään päätöstä päivästä toiseen, en haluaisi edes ajatella asiaa, vaikka itseasiassa suunnilleen tiedän, mitä halua.
Toisaalta olen iloinen, sillä periaatteessa uudessa opiskelupaikassa ja mahdollisesti uudessa kaupungissa voin aloittaa kaiken uudelta pohjalta.
Kuitenkin ajatus opiskelusta tuntuu kamalalta. Olen juuri toipumassa uupumuksesta, jonka opiskelu minulle aiheutti, miten voin taas aloittaa kaiken ja mennä uuteen kouluun ja iloita, samalla peläten uutta burnoutia.

Mieleni on vain täynnä ristiriitaisia ajatuksia,
jotka kimpoilevat kalloni sisällä toisiinsa törmäillen.
Päässäni on kamala meteli,
enkä kestä tätä enää.
En saa mistään otetta, jokainen ajatus
lipuu otteestani, jokainen mahdollisuus
vaihtaa suuntaa nenäni edessä.
Haluaisin kukistaa olkapäälläni olevan pirun,
mutta se ei halua luovuttaa.

Olin irti viiltelystä kolme kuukautta. Se on pitkä aika. Nyt vasta tajuan sen.
Vanhat jäljet olivat kerenneet jo haalistua ja niin kuin aiemmassa postauksessani lupasin, uusia ei pitänyt tulla. Kaikki nämä lensivät romukoppaan, kun en tiennyt enää mitä tehdä, kun halusin ahdistuksesta epätoivoisesti eroon.
Loputon itkeminen oli vain sumentanut mieleni ja olin väsynyt.
Se on ainoa selitys jonka voin antaa. Muuten en voi kuin vetää hihat taas käsivarsieni peitoksi ja myöntää, etten ole vielä irti viiltelystä.

♥

http://www.youtube.com/watch?v=y4bTi8mpWpI