Muistoja

Uskomatonta, mutta totta. Mä selvisin!
Lukio on nyt siis lopullisesti ohi, kurssit suoritettu, ylppärit suoritettu, kaikki on done. Nyt vaan odotellaan tuloksia ja sitten saan vihdoin painaa valkolakin päähäni.
Nyt on todella outo olo. Helpottunut, mutta toisaalta tyhjä. Minulla ei ole nyt mitään, olen vain kotona päivät pitkät, mikä on toisaalta hyvä levon kannalta. Yritän silti pitää itseni kiireisenä. Aloitan salilla käymisen jälleen (yli vuoteen en ole uskaltautunut salille), lenkkeilyn ja yritän saada asioita aikaiseksi.
Haut jatko-opiskelupaikkoihin pitäisi vielä laittaa. Kesätöitä en saanut... Ehkä pitää vain yrittää ottaa kesä levon kannalta ja kerätä voimia, jotta jaksaisin jatkossa paremmin.

Kaiken pitäisi olla nyt hyvin, eikö?
Olinkin iloinen hetken. Hetken kun sain olla V:n kainalossa. Voi olla että päivä on hyvä, kuten eilen, mutta yöllä ahdistus valtaa minut odottamatta ja kyyneleet kohoavat silmiin. Kaikki se ilo haihtuu hetkessä.

Hymy korvaa kaiken, eikä oikeasti kuitenkaan yhtään mitään.
Kyyneleet ovat kuivuneet poskilleni.

En ihan tosi saisi lukea mun vanhoja päiväkirjamerkintöjä, koska osa niistä on vain täynnä tuskaa.
Muistan ne hetket tarkkaan, kun kirjoitin asioita mieleni syövereistä. Kun iltaisin sulkeuduin omaan huoneeseeni. Muistan tunteen, kun suljin oven selkäni takana, kun kuulin talon valojen sammuvan. Kaivoin vihot piilostaan ja vuodatin kyyneleeni niiden sisään.
Olin niin lohduttoman yksin ajatusteni kanssa, että pelotti.
En halunnut kirjoittaa niitä pahimpia asioita, sillä silloin kaikki tuli silmieni eteen, iski vasten kasvoja.
En halunnut nähdä ajatuksia, jotka olivat maailmaa vastaan.
Lopulta nekin tulivat ulos, kun en jaksanut enää.

 

- Vain toivo on vahvempi kuin pelko-

 

-Entä jos ei ole toivoa, pelko voittaa, vie mukanaan.

Pelko elämästä, sen tuomasta kivusta, kyyneleistä silmissä-

 

-Lopulta omaan vereen tahritut kädet ja lakanat. hetkellinen

helpotus, häpeä, inho, viha-

 

-Mitä jos voimat vain pettävät, mitä silloin tapahtuu-

 

-Pelottaa-

 

 

"Makaan jo sängylläni pehmolelujeni keskellä
valmiina nukkumaan menoon.
Muiden talojen valot sammuvat, meillä hiljaisuuden täyttävät
kovat äänet, huuto, pahat sanat.
Luen, peitän äänet korvilleni painetuilla käsillä.
Sanat eivät pysy loitolla, he ovat liian lähellä, avoimen oveni ulkopuolella.
huuto, läimäys ja kolahdus.
Olen peloissani, paniikissa, kun tajuan mitä tapahtui.
huudan ja itken, kun muuhun en pysty.
Tuona yönä en nuku, eikä varmaan ketään muukaan.
Olin lapsi, joka ei tiennyt, ettei kaikissa perheissä ole samanlaista.
Ettei muiden tarvinnut varoa mitä sanoa, etteivät asiat nousseet pintaan."

 Muistan, kuinka pelkäsin pimeää. Makasin yksin sängyllä ja tuijotin verhoon muodostuvia varjoja.
En uskaltanut sulkea silmiäni.
Enkä nousta sängystäni, kertoakseni äidille kuinka pelottaa.

 

Pienenä usein silmät sulkiessani näin kuinka putoan loputtomaan kuiluun.

Värit ja kuviot välkkyivät silmieni edessä.

Joka kerta kun suljin silmäni sama toistui, se piinasi minua pitkään.

Lopulta en uskaltanut enää yrittää, kunnes viimein aina nukahdin.

 

 

Tästä piti tulla iloinen hyvänmielen postaus, koska syytä iloon olisi aivan oikeasti.

Valvotun yön aikana muistot vain virtaavat mieleeni, en pysty estämään niitä. Muistoja lapsuudesta, eletystä elämästä.

Minulla on päivien aikana aivan liikaa aikaa ajatella, liikaa aikaa olla yksin.

Syöminenkin alkoi olla jo paremmalla tolaalla. Minä ihan tosi söin, enkä tuntenut ahdistusta tai syyllisyyttä siitä enää.

Kuitenkin kaikki alkaa mennä samaan vanhaan uhkaavasti takaisin. Karttelen peilejä, jotta välttyisin inholta. Puen vaatteet päälleni nopeasti, sillä en halua nähdä vartaloani. Tunnen inhoa itseäni kohtaan, jos en tunne nälkää, sillä nälkä kertoo, etten ole syönyt liikaa. En jaksa palata samaan enää takaisin, mutten voi estää sitä, en voi estää ajatuksiani. En halua ajatella kelloa katsoen, etten voi vielä syödä, koska viimekerrasta on vasta neljä tuntia, en halua katsoa itseäni peilistä inhoten, en halua olla se, joka ei voi käydä ihmisten kanssa ulkona syömässä. En halua olla minä, koska se on liian vaikeaa.

Olen hukassa jälleen, enkä löydä oikeaa suuntaa mihin mennä. Olen vain sulkenut kaikki ovet edessäni ja jäänyt yksin pimeään.

 

 

 



 "kulta pieni"
 https://www.youtube.com/watch?v=QiAtow4GMXI

Are you afraid?

Yritän estää, etten tee blogin kirjoittamisesta itselleni suorittamista. Etten ota siitä paineita tai pyri täydellisyyteen tekstissä ja kieliopissa ym. Sillä tämähän on minulle vain tapa purkaa ajatuksiani. Toki on hyvä, että teksti on jäsenneltyä ja selkeää, mutta minulla kaikki menee aina liiallisuuksiin.
Silti yhden postauksen tekeminen vie luvattoman paljon aikaa, vaikka olisin kirjoittanut tekstin jo usean päivän varrella valmiiksi puhelimeni muistiin.
En halua tuottaa pettymystä. Mutta kenelle?
Se on hyvä kysymys, johon en oikeastaan itsekkään tiedä vastausta.

Viime viikolla näin V:tä yli kuukauden tauon jälkeen. Niin pitkä aika todella raastaa...
ikävä on loputonta ja se alkaa viedä voimia.
Kuitenkin lopulta saimme viettää mukavan päivän yhdessä ja taas tuli huomattua, kuinka täydellisesti sovimme yhteen.
Tämä ensimmäinen yhteinen vuosi on lujittanut meidät tiukasti yhteen, sillä tähän vuoteen on kuulunut liian paljon ylitettäviä vaikeuksia, huolta ja huonoja hetkiä, mutta niistä on selvitty. Eikä saa unohtaa kaikkia niitä hyviä hetkiä, jotka ovat tuoneet voimaa.

V me ollaan yhdessä ihan hulluja, eikö?

Me suunniteltiin V:n kanssa kesäksi vaikka mitä kivaa tekemistä. Ennestään minulla oli jo paljonkin suunnitelmia kirjoitusten jälkeiselle ajalle (jolloin elämäni alkaa taas tauon jälkeen, toivottavasti). Nyt aivan luvan kanssa saan odottaa jotain innolla!
On melkein pakollista olla aina tulevaisuudessa jotain mitä odottaa, edes jotain aivan pientä. Muuten ei yksinkertaisesti jaksa tässä harmaassa tasapaksussa arjessa, joka stressaavuudessaan raastaa mielen ja voimat.
On kuitenkin surullista, että tietyssä mielentilassa en jaksa iloita edes kaikista niistä suunnitelmista, mitä minulla on tulevaisuudelle. Kun tajuan tämän, se ihan todella saa minut surulliseksi. En vain yksinkertaisesti jaksa innostua, ja pelkään, etteivät voimani riitä siihen kaikkeen, mitä on tulossa.
Sitä minä pelkään, että romahdan jälleen.

Haut jatko-opiskelu paikkaan pitäisi tehdä. Lykkään päätöstä päivästä toiseen, en haluaisi edes ajatella asiaa, vaikka itseasiassa suunnilleen tiedän, mitä halua.
Toisaalta olen iloinen, sillä periaatteessa uudessa opiskelupaikassa ja mahdollisesti uudessa kaupungissa voin aloittaa kaiken uudelta pohjalta.
Kuitenkin ajatus opiskelusta tuntuu kamalalta. Olen juuri toipumassa uupumuksesta, jonka opiskelu minulle aiheutti, miten voin taas aloittaa kaiken ja mennä uuteen kouluun ja iloita, samalla peläten uutta burnoutia.

Mieleni on vain täynnä ristiriitaisia ajatuksia,
jotka kimpoilevat kalloni sisällä toisiinsa törmäillen.
Päässäni on kamala meteli,
enkä kestä tätä enää.
En saa mistään otetta, jokainen ajatus
lipuu otteestani, jokainen mahdollisuus
vaihtaa suuntaa nenäni edessä.
Haluaisin kukistaa olkapäälläni olevan pirun,
mutta se ei halua luovuttaa.

Olin irti viiltelystä kolme kuukautta. Se on pitkä aika. Nyt vasta tajuan sen.
Vanhat jäljet olivat kerenneet jo haalistua ja niin kuin aiemmassa postauksessani lupasin, uusia ei pitänyt tulla. Kaikki nämä lensivät romukoppaan, kun en tiennyt enää mitä tehdä, kun halusin ahdistuksesta epätoivoisesti eroon.
Loputon itkeminen oli vain sumentanut mieleni ja olin väsynyt.
Se on ainoa selitys jonka voin antaa. Muuten en voi kuin vetää hihat taas käsivarsieni peitoksi ja myöntää, etten ole vielä irti viiltelystä.

♥

http://www.youtube.com/watch?v=y4bTi8mpWpI

I am nowhere to be found

Nukun yön levottomasti. Äiti käy huoneessani, mutta esitän nukkuvaa.
Aamulla herään painajaiseen ja omaan äänettömään huutooni.

Kävin terkkarin luona taas. Viimeisiä kertojani.
Hän pyysi minua kuitenkin käymään kertomassa vielä kevään aikana, miten minulla menee.
Kävin terkkarini luona puoli vuotta, jään todella kaipaamaan häntä, sillä hän oli ensimmäinen aikuinen, joka kuunteli, ymmärsi ja halusi tietää kuinka voin. Hän ihan todella ymmärsi.
Puhuimme tulevaisuudestani, jatkosta ja jaksamisestani. Vanhan kaavan mukaan oli painokontrolli ja keskustelut syömisestäni, nukkumisesta ja mielialastani.
Painoni on jämähtänyt paikoilleen, se ei mene suuntaan eikä toiseen. Terkkari on tyytyväinen, mutta vakuuttaa, etten saa enää laihtua. Esitän tyytyväistä, vaikka mielessäni haaveilen pienemmistä luvuista. Helpotuksen tuo, etten ole lihonut.

Olen ystävieni kanssa ulkona kävelyllä. Haluan olla yksin,
 kaipaan sitä nykyään enemmän kuin ennen.
Minun on pakko, aivan pakko saada olla yksin.
Saatan ystäväni omiin koteihinsa ja jatkan matkaani.
Kuljen rauhassa pimeitä teitä, jotka ennen juoksin pelätessäni.
Nyt en pelkää.
Kuulen vain omat askeleeni. Keskityn niihin,
enkä päästä ajatuksiani harhailemaan.
Nyt pelkään enemmän itseäni, kuin ulkoista maailmaa.
Sillä en tunne itseäni enää

Olisi helpompi elää yksin, ei antaa ihmisten tulla liian lähelle.
En halua satuttaa ihmisiä, kuitenkin tahtomattani teen niin, ja aivan liian usein. Työnnän ihmisiä kauemmas, en halua heitä lähelleni, huudan hädissäni kaikkia pysymään kauempana.
En halua, että ketään koskee minuun, en halua heidän kuulevan ääntäni, joka värisee. Joka ei kestä painavia sanoja.
Juoksen kauemmas ja taakseni jätän vain sanan, anteeksi.

"Tumma vesi kietoutuu ympärilleni.
Kellun siinä pehmeästi, turvallisesti,
 on hyvä olla,
kunnes tajuan, että happi loppuu.
En löydä enää pintaan, olen ollut tumman veden ympäröimänä aivan liian kauan.
En voi turvautua siihen enää, en pysty enää elää, en näin.
Vaivun kohti pohjaa, katoan.
Ellei joku pinnalta tartu käteeni ja auta minua.
Auta minua takaisin elämään."

"Kappale, joka saa minut aina itkemään"
http://www.youtube.com/watch?v=oNvFPKujc5w

Vain pieniä sanoja

Joskus kirjoittelin pieniä tekstin pätkiä käsiini. Ihan vain muistuttaakseni itseäni.
Joskus kädessäni luki pitkään teksti "it´s okay not to be okay", kun se haalistui, kirjoitin sen aina uudestaan.
Muut piirtelivät ihoon, minä kirjoitin.
Tarvitsin aina jonkun, joka muistutti minua siitä, etten saa murtua.
Näistä teksteistä johtuen olen innostunut ajatuksesta, että hankin itselleni tatuoinnin, kuten olen aiemmin maininnutkin. Joskus ehkä muutaman pienen, mutta merkityksellisen.
Ei mitään liian kliseistä tai tavallista, vaan jotain, jossa on minua. Josta heijastuu minun muistoni ja ajatukseni. Sillä  haluan ikuistaa iholleni hetkiä elämästäni ja muiston selviytymisestäni. Ehkä arpieni peitoksi.

Tällä viikolla on taas ohjelmassa terkkarilla käynti. Muuten en koululla käy, paitsi näissä tapaamisissa. Minunhan piti käydä niissä labroissa ennen tätä kertaa... mutta minusta ei ole siihen. En yksinkertaisesti pysty käydä lääkärillä. En ainakaan yksin. En ymmärrä miksi se tuntuu niin mahdottomalta. Mielessäni on jonkunlainen lukko.
Ystäväni olisi valmis tulemaan mukaani, mutten ole kertonut hänelle edes tästä labra jutusta. Olen säälittävä.

Istumme autossa vieretysten. Sinä ajat.
Ympärillä kuuluu vain liikenteen äänet
ja hiljaisella PMMP:n kappaleet.
Kysyt minulta miten on mennyt,
kysyt minulta vaikeita kysymyksiä, jotka saavat
sydämeni hakkaamaan.
Se on automaattinen reaktio joka kerta.
Ohitan kysymyksesi ja käännän katseeni
ikkunasta ulos.
On aivan pimeää.
En saa suutani auki.
Tiedät kuinka vaikeaa tämä on minulle.
Et kysele enempää.
Sisimmässäni haluaisin purkaa kaiken ulos,
keventää mieltäni.
Mutten anna itselleni lupaa siihen vieläkään.

Yritän saada itseni jaksamaan ajatuksella, että kolmen viikon päästä kaikki on ohi.
Kolme viikkoa ja lukio on ohi. En ymmärrä miten olen selvinnyt viimeisistä kolmesta vuodesta.
Kaikki alkoi mennä alamäkeä jo ensimmäisenä vuonna.
Olen käynyt lukion aikamoisessa sumussa, en muista siitä enää juurikaan. Vain ne hetket kun sulkeuduin vessaan hengittelemään ja kun kadotin otteeni ympäröivään maailmaan.
Terkkari on sanonut minulle, ettei tämän koulun olisi tarkoitus sairastuttaa ihmisiä. Ajattelin, että ehkä sairastutan itse itseni. Kaikki ystävänihän ovat jaksaneet nämä vuodet ihan hyvin, minä en.

V tämä on sinulle. huolehdit välillä liikaakin,
 mutta tiedän mistä se johtuu.