Minkä tähden

Veli halaa minua monen kuukauden jälkeen. Sanoo kuinka olen niin kovin pieni. Päästää irti, katsoo minuun ja sanoo"laiheliini". Olen ollut aina pieni, veljeäni huomattavasti lyhyempi, mutta koskaan hän ei ole sanonut minun olevan laiha. En tiedä mitä pitäisi ajatella, hämmennyin vain kovasti sillä en odottanut mitään tällaista. Kummallisinta on etten itse huomaa minkäänlaista eroa kropassani... tai omissa silmissä peilin heijastama kuva laajenee joka kerta. En oikeastaa  enää voi katsoa peiliin, suihkussa käyminen on valtavan ahdistuksen takana.
Äiti odottaa jo ovella sillä lupauduin mukaan ruokakauppaan, vaikka vihaan käydä siellä. Hän hoputtaa minua mutta piillottelen vaatekaapin oven takana kyyneleet silmissä ja vihan tunne rinnassa. Mikään ei näytä hyvältä, en voi mennä ulos. Verhoan itseni isoon huppariin ja farkkuihin vaikka mittarin lukemat nousevat yli kahteen kymmeneen asteeseen.

"I can't let you keep going thinking
that you're not worthy of living
when your life means everything"

Ystäväni sanoi minulle näin... En osaa arvostaa elämääni, olen niin kovin hajalla ja hukassa. En nauti päivistä, en nauti aamun ensimmäisistä valon pilkahduksista ikkunassa tai hetkistä rakkaan perheeni kanssa.
Käyn ystäväni kanssa lenkillä, enkä tiedä miksi mutta nauran paljon, vaikka todellisuudessa haluaisin saada kerrottua kuinka hajalla olen ollut viimeiset kuukaudet. Haluaisin niin kovasti vain näyttää kuinka kyyneleet tahtovat tulla esiin, kertoa kuinka heikko olen. Olen tuntenut epätoivoa, se saa minut pelkäämään. Kun en jaksa nähdä tulevaisuutta, kun vain selviydyn päivästä seuraavaan.
On niin kovin vaikeaa löytää voimia taistella itseä vastaan.

"you need the help you're getting very sick"

Enkä siltikään osaa ymmärtää asioiden vakavuutta vaikka ystäväni sanoo sen minulle täysin vakavissaan. Ajattelen vain että minähän syön, aivan liikaakin sillä olen perheeni kanssa ja äiti pitää huolen etten vain syö liian vähän... Enkä voi oksentaakkaan kun muut ovat kotona. Silti kun ovi painuu kiinni vanhempieni takana oksennan ulos kaiken, vaikka syömisestä olisi jo aikaa.
Yksin ollessa sh oireet vain ottavat minusta täyden vallan enkä voi sille mitään..

Tärisen ja tunnen kuinka sydän takoo rinnassa.
Pelkään että menetän tajuntani,
tai sydämeni ei kestä.
Ja samaan aikaan pieni ääni toivoo sitä.
Ettei tarvitsisi jaksaa enää,
taistelua itseä vastaan.
Vuosi toisensa perään vain vihaan itseäni.
Enemmän ja enemmän.
Mutten voi lähteä, en vielä pitkään aikaan.
Ja se tuntuu lohduttomalta.
Niin surulliselta.
Olen pahoillani, että olen niin loppu.

"To keep trying, when things feel unbearable...it's the ultimate mark of bravery and strength"