Anteeksi

Äiti halaa minua joka ilta lujempaa. Suukottaa poskelle ja silittää selkää. Voi äiti... anna anteeksi, olen niin pahoillani etten voi olla enää se mitä joskus olin, että työnnän sinua pois, kun en halua satuttaa.  Olen pahoillani etten ole enää se pieni tyttö helmoissasi, kun juoksin perääsi ja tartuin käteen etten hukkunut ihmisvilinään. Olin niin pieni, valokuvassa litistettynä isän ja veljen väliin. Turvaan.

Anna anteeksi isä että niin monet kerrat olen huutanut sinulle, että suutus päissäni revin isänpäiväkortin ja heitin palaset sängylle. Anna anteeksi, etten ole enää se pieni tyttö jota kannoit vahvoilla olkapäilläsi, kun tuntemattomat silittivät päätä ja sanoivat "olet isän tyttö" ja olin ylpeä.

Olen pahoillani rakas veljeni, etten pidä enää yhteyttä, etten saa aikaiseksi soittaa sinulle. Olen pahoillani etten ole enää se sama pikkusisko kuin joskus olin. Usko tai älä mutta kaipaan sitä.

Olen pahoillani te rakkaat ystäväni jotka olette pysyneet rinnallani kaikki nämä vuodet. Olen pahoillani etten jaksa pitää yhteyttä tai sopia tapaamisia. Olen pahoillani että niin monta kertaa perun näkemisen vain kun en pysty poistua kotoa.

Olen niin pahoillani aiheuttamastani huolesta, hiljaiselostani, salaisuuksistani, valheistani, pahoista sanoistani ja teoistani. Olen niin kovin pahoillani... vain kyyneleet poskillani voivat näyttää sen tuskan mitä tunnen sisälläni, vain musiikki jota teille laitan kuultavaksi, kun sanat eivät löydä tietään ulos. Kun en saa niitä sanotuksi. Ainoa mitä voin sanoa on anteeksi ja sekin pyyhkiytyy vain tuulen mukana pois. Ei yllä luoksenne.. Antakaa anteeksi.

Ehkä raikkaitteni vuoksi minun pitäisi nostaa itseni taas ylös täältä pohjalta, mutta se on niin kovin vaikeaa... en enää tiedä mihin suuntaan kääntyä tai mitä tehdä. Olen syvemmällä kuin koskaan ja se pelottaa. Mitä jos en löydä pinnalle enää?