Surumieli

En ole kirjoittanut, vaikka olisin halunnut. Kirjoittaminen on aina ollut hurjan tärkeää minulle, se on henkireikä, joka auttaa saamaan edes jotain ulos. Ettei kaikki ole vain mun mieleni sisällä.
Tästä blogista on tullut mulle ihan tosi tärkeä. Täällä on kaikki se mitä en muualle uskalla purkaa tai mitä en uskalla kenellekään kertoa. Silti tännekin kirjoittaminen tuntuu välillä vaikealta. Se harmittaa.

Mitä mulle kuuluu? Niin.. mitä. En oikein tiedä. Ei kai kovin hyvää, jos oikein ajattelee.
Koko elämä vaan romahtaa ja minä jään sen kaiken alle. Valun hiljaa kauemmas muista, vilkutan ja kuiskaan vaan hiljaa ilmaan sanoja, joita ketään ei kuule. Sumu verhoaa minut sisäänsä, niin, etten näe ympärilleni. En näe missään turvaa, paikkaa johon mennä, jossa ei tarvitsisi pelätä. Olen aivan yksin, vaikka ympärilläni on valtava määrä ihmisiä. Hukun ihmismassaan, painun maata vasten ja annan ihmisten kävellä yli. En jaksa puolustautua.
"Olen kävellyt jo tunteja, yksikään vastaantulija ei ole vielä hymyillyt"
Ehkä ihmiset hymyilevät, mutten jaksa nähdä sitä, kun omat silmät täyttyvät kyynelistä ja sumentavat kasteen. Näen kaikkialla vain harmaata ja synkkää, vaikka aurinko paistaisi suoraan silmiin.

Jätän menemättä kouluun taas aivan liian usein nykyään. Tuntuu, ettei minusta ole opiskelemaan, olen kaikesta aivan pihalla ja jäänyt jo pahasti jälkeen. Palautuspäivät lähenevät enkä saa mitään aikaiseksi, rästejä kertyy muiden tehtävien päälle. Pitäisi uskaltaa puhua opettajallekin, miksi olen pois, mutten uskalla. En vain pysty. Pääsin kouluun, moni muu ei päässyt, enkä minä jaksa opiskella. Kuinka huono olenkaan..
Istun kalliolla metsän keskellä, katson alas joelle ja seuraan liikennettä. Kyyneleet virtaavat poskille pienestä ajatuksesta. Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi, en ole koskaan ollut lintsaaja. Nyt kiskon itseni pakolla ylös sängystä, perun kimppakyydin koululle ja jään kotiin. Kun en kestä olla yksin kotona itseni kanssa, vedän lenkkikamat päälleni ja lähden useaksi tunniksi ulos. Päivät seuraavat toisiaan ja mietin, miten kaikki on palannut tähän jälleen. Masennuksen syövereihin. Milloin se mörkö pääsi minuun takaisin. Miten, miksi?

Ystävä pyytää etten työntäisi häntä pois. Etten jäisi niin kovin yksin ja jättäisi häntä ulkopuolelle. Hän tahtoo auttaa, pyytää sitä ihan todella. Silti otan etäisyyttä, olen liian hiljaa. Olen huono ystävä, kun en jaksa pitää yhteyttä. En uskalla.
Hoitaja sanoo, että on surullista kuinka en puhu ystävilleni, vaikka itse olen aina valmis kuuntelemaan vastaavasti muiden iloja ja murheita. Sanon, että tiedän kuinka tuskallista ja rankkaa on kantaa kaikkea sitä taakkaa omien asioiden päällä. Itsehän olen juuri romahtanut kaiken sen taakan alle, monen vuoden jälkeen. Kuiskaan hiljaa, etten tahdo sitä samaa tuskaa ystävilleni, en tahdo olla syy suruun tai huoleen. Se tuntuu väärältä.

Olen käynyt psyk. polilla nyt viikoittain. Olen puhunut, hieman. Nämä viimeiset viikot ovat olleet aivan hurjan rankkoja. Polikäynnin jälkeen olen aivan loppu, se vie kaikki voimani ja tämä vaikuttaa useisiin seuraaviinkin päiviin. On rankkaa opetella puhumaan, kun en ole koskaan aikaisemmin tehnyt niin. Hoitajani on ihan mukava, onneksi. Olen puhunut jo hieman, enemmän kuin olisin itse koskaan uskonut. Olen pidätellyt kyyneleitäni, nieleskellyt sanoja ja keskittynyt hengittämään. Vielä kovin suodatettuna ja tarkoin pohdittuna päästän sanoja ulos. En uskalla vielä olla kovin avoin. Ja silti jo nyt tämä on aivan kamalan rankkaa. En katso silmiin, nyplään vain paidan helmaa tai sormiani, tuijotan seinällä olevaa rumaa taulua tai seuraan matossa olevia viivoja katseellani. Hiljaisina hetkinä vilkuilen varovasti hoitajaa, näen katseessa huolen.
"Oletko sinä masentunut", kysymys tulee aivan yht äkkiä. En tiedä, olenko minä. Eikö hoitajan pitäisi vastata siihen.
 Olen niin surumielinen, ankara itselleni ja kannatellut raskasta taakkaa yksin niin kovin kauan. Niin hoitaja sanoo ja minä vain kuuntelen, pyörryttää ja seinät kieppuvat ympärilläni.
Kävelen kotiin huojuvin askelin, en edes jaksa peitellä kyyneliäni. Tahdon vain kotiin.

Tänään postilaatikosta kolahti kirje, uusi aika psykiatrilleni. Ihmiselle, joka ensimmäisellä käynnillä sai minut epäilemään itseäni ja ajatuksiani aivan urakalla. Ahdistuin ja ajattelin, etten tahdo nähdä häntä enää. Nyt hoitajani on ilmeisesti puhunut minusta hänelle ja halunnut varata ajan.
Asiat menevät vauhdilla eteenpäin, ja minun tekisi mieli hypätä pois tämän kelkan kyydistä. Pakokauhun tunne valtaa mielen ja toivon vain että voisin olla terve. En halua käydä tätä kaikkea läpi, en pysty, en jaksa, en uskalla. Onko minun pakko? Toivon, että voisin ajatuksen voimalla muuttaa kaiken hyväksi.

Olen ajanut itseni aivan äärirajoille. Syömiset ovat aivan sekaisin, kroppa on aivan sekaisin, kaikki on sekaisin. Oksentelen edelleen päivittäin, vaikka joka kerta päätän, että lopetan. En vain osaa enää. En, vaikka kroppa kertoo, ettei se jaksa tätä enää. En edes uskalla ajatella mitä olen tehnyt itselleni, se kaikki on liian kamalaa.

"Someone left the door open
Who left me outside?
I’m bent, I’m not broken
Come live in my life
All the words left unspoken
Are the pages I write
On my knees, and I’m hoping
That someone holds me tonight
Hold me tonight"
-Outside-

En enää oikeastaan tiedä mitä tehdä. Monena iltana olen ollut aivan valmis ostamaan yöbussiin lipun ja matkustamaan vanhempieni luo. Tuntuu niin vaikealta olla yksin, vaikka toisaalta se on täysin oma valinta. On helpointa olla yksin, vaikka silloin kaikki paha tapahtuukin..
Tekee mieli mennä turvaan äidin luo, kertoa kuinka en jaksa enää, enkä pärjää yksin. Mutten voi tehdä niin.. en voi, vaikka haluaisin. Vaikka vain satutan itseäni jatkuvasti, tuntuu, etten ansaitsekaan muuta. Miten ihminen voi kadottaa kaiken tällä tavalla, miten maailma on niin julma, että antaa näihin tunteisiin edes mahdollisuuden. En tule koskaan ymmärtämään masennusta. Se on vain jotain niin julmaa, vihaan sitä. Vihaan itseäni. Vihaan tätä kaikkea.

Tämä saa minut itkemään, sillä se tuo äidin mieleen <3
https://www.youtube.com/watch?v=k66OtrX5YUo

Julman kaunis maailma

kaikki on niin hermoja raastavaa. Olen yksin kotona vanhempien luona. Koko viikonloppu on ollut aiva kamala. Ajatukset, itseinho, jatkuva kierre, ahdistus... kaikki paha kiertyy tän viikonlopun ja mun ympärille.
Kaapit on täynnä ruokaa, omassa kodissani niin ei ole koskaan. Mun päässä naksahtaa jokin ja haalin pöydille ja syliin aivan kaikkea mahdollista. Otan kaikkialta vain sen verran, ettei ketään huomaa, että paketeista on otettu jotain. Syön ja itken ja syön. Ravaan asuntoa edestakaisin ja lopulta lukittaudun vessaan, kissa miukuu oven takana. Onko se yhtä peloissaan kuin minäkin?

Oksennan kaiken ulos. Loputtomia yökkäyksiä, kynnet raapivat kurkkua, lopulta jalat pettävät alta. Muistot iskevät tajuntaan. Tuntuu, kuin olisin se 13-vuotias tyttö jälleen. Paitsi tuolloin en vielä uskaltanut oksentaa.
Sama toistuu seuraavana aamuna. Itken pienellä kerällä suihkun alla, raavin ihoa kynsillä, tuntuu ettei pää kestä enää.
Ajatukset itsensä satuttamisesta ja kivusta pyörivät päässä. Miksi ne ovat palanneet takaisin, kun olin vihdoin ehtinyt jo unohtaa.

Olen ulkopuolella, näkymätön. Minua ei voi koskettaa, käsi lipuu lävitseni, enkä tunne mitään. Junassa katson itseäni ikkunan ulkopuolelta. Näen vain tytön, joka on aivan hukassa, tytön, joka on menettänyt hymynsä, tytön johon sattuu ja joka satuttaa. Olen ruumiini ulkopuolella, tai täysin mieleni sisällä. En tiedä, en osaa sanoa enää.

En vain osaa enää elää.
Kuinka nopeasti sen taidon menettää.

Milloin minusta tuli niin välinpitämätön. Hoitaja kysyy onko minulla itsemurha-ajatuksia. Sanon, etten tahdo kuolla, haluaisin vain nukkua. Vasta ulkona ymmärrän, ettei minua ole koskaan haitannut vaikka kuolisin, en pelkää kuolemaa. En tahdo kuolla, muttei se haittaisi, en välitä, vaikka minuun sattuu.
Kotona mietin, että mitä väliä vaikka laihduttaisin itseni pieneksi. Mun kroppa ei toimi enää tässäkään vaiheessa, vaikka olen normaalipainoinen. Miksen tavoittelisi laihuutta, saavuttaisi edes jotain mitä haluan. On paljon pahempaa olla normaalipainoinen, kroppa hajalla ja kärsiä jatkuvasta ahdistuksesta ja itseinhosta, kun olla laiha ja tyytyväinen itseen, ajatella, että pystyin siihen. Tiedän, ettei elämä ole ruusuilla tanssimista, vaikka saavuttaisin laihuuden. Mutta voiko se olla enää pahempaa kuin tämä?

Soimaan itseäni vain jatkuvasti, kuinka teen asiat väärin. Kuinka pilaan päivät syömällä ja huuhtelen kaiken viemäristä alas. En onnistu missään, eikä minulla ole minkäänlaista kontrollia mihinkään. Tämä kaikki on niin rumaa ja inhottavaa.
En uskalla edes kertoa hoitajalleni, että ahmin joskus. Ahmin enkä osaa lopettaa. Mieli karkaa, juoksee piiloon aina silloin. En uskalla sanoa sitä ääneen. Silloin hoitaja voisi ajatella, että minulla olisi bulimia. Kuinka likainen olisin. Kuinka vaikeaa edes kirjoittaa se sana tänne... bulimia.. En ole kertonut pakkoliikunnastakaan. Se on helpotus, pystyn edes johonkin. Voin pakottaa itseni tekemään satoja x-hyppyjä ja lihaskuntoliikkeitä. Minusta on edes johonkin, vaikka se tekeekin kipeää.

En ole osana ulkomaailmaa,
minulla on oma pieni maailmani.
Se on tuskallinen,
mutta minulla on tavoitteita.
Päämäärä, jota kohti elän.

Olen yksin. Oikeastaan kaipaisin ehkä jonkinlaista vertaistukea. Ihmistä, joka ymmärtää vaikka sanoisin vain, että tuntuu pahalta. Ymmärtää edes hieman kokemusten kautta miltä tuntuu. Olisi ihana, jos olisi henkilö jonka kanssa voisi puhua kaikesta, ja olla se mitä on.
Mutta on surullista sanoa, ettei minulla ole ketään...

Olen pahoillani, että tekstini on tällaista. Olen vain niin hukassa elämässäni. Vaikka tahtosin vain olla onnellinen...
Toivon teille parempaa kevättä <3

Yritän olla kun en ois eksyksissä

Olin jo askeleen lähempänä kurottamaan kohti apua antavaa kättä.
Silti valahdan takaisin pohjalle, vaivun hieman syvemmälle jälleen. En oikeastaan tiedä mitä tapahtui tai tapahtuu. Olo on vain niin kamalan huono kokoajan, eikä mistään tule enää mitään.. ei mistään.
Kirjoittelen tekstejä käteeni, tekisi mieli kirjoittaa ne terällä, mutten tahdo koskea siihen enää. Pelkään silti, että sorrun ja palaan samoihin tapoihin takaisin. Olen ollut irti jo taas niin kauan.
Minulle huomautellaan jatkuvasti kuinka olen liian hiljainen. Koulussa lukkiudun vessaan tuntien aikana liian useaan kertaan. Istun takarivissä ja lähden omia aikojani kotiin.
Tiedän, etten saisi tehdä niin, mutten vain pysty olemaan koululla, enkä jaksa olla ihmisten lähellä. Kun kyyneleet kirvelee silmissä kokoajan, kun ne tipahtelevat poskille kotimatkalla.

Ahdistus on palannut takaisin. Se satuttaa, saa minut itkemään taas hallitsemattomasti, jos uskaltaudun pysähtyä ja vain istua. Pakko tehdä kokoajan jotain.. ettei ole aikaa pysähtyä, ajatella. Tulen koulusta kotiin ja lähden tunnin lenkille. Kotona puunaan asunnon lattiasta kattoon. Olen aivan loppu, mutten voi lopettaa. Hampaita pestessä katse sumenee kyyneleistä. Miksi?
En jaksa olla tällainen enää.. en tahdo olla näin pohjattoman surullinen, ahdistunut.
Kun ote ei pidä enää lainkaan, ei jaksa edes yrittää. Kun kurkkua kuristaa, ei jaksa enää puhua.
Ulkona on niin kaunis sää, muttei edes se saa minua voimaan paremmin. Valo ja se ilo ei pääse minun mieleeni, joka on verhoutunut mustaan.
Tahdon vain nukkua, kadota, enkä nousta enää.
Olen pahoillani, etten jaksanutkaan nousta täältä ylös. En osaa puhua, en voi saada apua. En ole riittävän laiha syömishäiriöiseksi, enkä uskalla kertoa muista ajatuksistani. Hapuilen vain apua, mutten osaa ottaa sitä vastaan. Hetket ovat hiljaisia. Ajattelen kuinka terapeutti katsoo minua vihaten, kun en saa sanoja ulos suustani.  Hetki loppuu ja olen taas yksin. Itseni kanssa.

Niin mä katson kun kaikki kauniit ja vahvat seisoo mun ympärillä

 ja mä hymyilen vaan ja mä yritän olla kun en ois eksyksissä.

Kun ei tuntuisi siltä et oon ehkä ainut joka ei joukkoon kuulu,

 niin mä yritän olla kuin kaikki muut, mutta tunne ei silti muutu.

 Jotain kauniimpaa, ne haluaa. Jotain hauskempaa, kai odottaa.

 

Tietääkö kukaan mitä vaaditaan et voisi olla tarpeeksi,

tänne riittäisin ja löytyykö jostain ohjeet siihen miten itselleen ees kelpaisi,

edes hetkeksi, olis tarpeeksi, olis tarpeeksi.

 

Mietin mistä voi tietää, ettei vain oikeesti oo vääränlainen, jos on synnyiltään heikko,

 liiaksi herkkä tai muuten vaan kummajainen.

 Ja sitä sanotaan että jokainen meistä paikkansa vielä löytää,

 mutta mitä jos on sitä laatua jonka maailma luotaan työntää.

Jotain kauniimpaa se haluaa, jotain fiksumpaa kai odottaa.

 

Niin mä katson kun kaikki kauniit ja vahvat nauraa mun ympärillä

 ja mä hymyilen vaan ja mä yritän olla kun en ois eksyksissä.

 

Alma Sipilä-Tarpeeksi

 

 

Pieni hapuilee äidin kättä

Olen ystävieni kanssa ulkona. Kohotamme maljan tyttöjen illalle, käymme syömässä ja lopuksi drinkeillä pienessä baarissa. Illan edetessä kaikki menee vaikeammaksi. Söin kerralla enemmän  kuin kuukausiin, kroppa ei kestä niin suurta määrää ruokaa enää kerralla. Jalat tärisee ja olo on kamala. Törmäämme sattumalta lapsuuden ystävääni, joka on ollut monta kuukautta ulkomailla ja päätämme matkustaa kaikki yhdessä kotiin.
Ystäväni tökkii minua ja hokee "sä olet niin vaisu", "onko kaikki hyvin?".
Hymisen jotain ja käännä  katseeni ohi viliseviin maisemiin. En yksinkertaisesti jaksa puhua, onko se väärin. Ehkä olen ilonpilaaja, kuten aina.
Jään junasta pois ja kävelen loppumatkan kotiin. Puhelin piippaa viestin merkiksi. Se on lapsuudenystävältäni. Hän on huolissaan, kysyy miten mulla oikeasti menee.
En osaa vastata kun en tiedä itsekkään.

"Henkäys,
pieni tuulenvire työntää eteenpäin."

Kotona äiti tulee, istuu toiselle puolen sohvaa ja kysyy kävinkö polilla. Nyökkään pienesti. En osaa kertoa mitä siellä oli. Mitä tapahtui. Sanon vain, että käyn siellä ainakin muutaman kerran.
Äiti sanoo olevansa huolissaan. Ei siksi, ettenkö pärjäisi, vaan miten jaksan. Hän kysyy mitä yläasteella tapahtui. Ensi kertaa ikinä kerron ääneen parhaan ystäväni itsemurhayrityksistä. Ensi kertaa ikinä avaan pienen palan itseäni äidille. En kerro paljoa, vain vähän, mutta se on suuri askel minulle.
Äiti tulee lähelle ja ottaa kainaloon, puhuu ja kertoo asioita. Lopulta vain itkemme yhdessä minä äidin kainalossa.
Äiti silittää, kuivaa kyyneleet ja sanoo, että kaikki järjestyy ja että olen rakas.

"Maailma on pelottava.
Pieni hapuilee äidin kättä,
painautuu helmoihin kiinni.
Ohikulkijat tönii,
kaikilla on kiire.
Pieni keskittyy askeliin,
ei saa koskea laattojen viivoihin.
Juoksee edeltä kun maisema aukeaa alas kalliolta.
Tyttö huutaa äitiä,
muttei näe häntä missään.
Pieni itkee,
on hukassa ja aivan yksin.
Ympärillä kaikki hiljenee.
Kaunis maisema sumenee.
Sade piiskaa maahan ja hukuttaa pienen lapsen.
Joka ei enää pärjännyt yksin."

En tahtoisi mennä enää polille.
Tuntuu niin väärältä käydä siellä...
Mieli on vain todella raskas ja käperryn taas itseeni. Olen hiljainen ja puhun vain jos minulta kysytään jotain. Nukun, mutta olen silti lohduttoman väsynyt. Koulu stressaa aivan liikaa ja motivaatio on kateissa. Tekisi mieli lopettaa opinnot kesken, mutten voi tehdä niin.
En enää tiedä miten minulla menee, kun mieli on niin sekaisin. Elämässä tapahtuu niin hurjan  paljon ja asiat menevät pienin askelin eteenpäin. Pitäisi kai olla vain iloinen, mutten tiedä miten suhtautua asioihin, enkä uskalla odottaa mitään.
Pitäisi varmaan uskaltaa ottaa vihdoin tarjottu apu vastaan ja yrittää saada itseään ylös täältä kuopasta johon olen tehnyt itselleni pesän.
Huomenna lääkäri soittaa ja kyselee miten polilla meni ja miten jaksan. Ehkä yritän olla rehellinen, itselleni ja hänelle. Olen uupunut, hukassa ja ahdistunut.
Yritän olla rehellinen myös hoitajalleni. Ihan todella yritän. Vihdoin.

Haluisin sua lyödä, muttet tunne mitään

Taidan olla vihdoin avun piirissä. Luulen, että voisin sanoa niin. Tällä viikolla oli omalääkäri sekä aika psykiatriselle akuuttipoliklinikalle. Ensi viikolla on lääkärille soittoaika sekä hoitajan aika polille. En tiedä mitä ajatella tai tehdä.

"Et sä ole kuitenkaan silmiin pistävän laiha. Kun täällä käy joskus sellaisia tosi laihoja, joista saa oikeasti olla huolissaan."
Puren alahuulta ja tuijotan tiukasti ikkunasta ulos. Tunnen vaan kuinka hoitaja tuijottaa mua, tarkkailee. Lääkäri hymisee jotain.
En tiedä missä pitää käsiä, sylissä, reisien alla, käsinojilla... Olenko oikeasti tarpeeksi sairas saadakseni apua. Ansaitsenko sitä?
Jos polilla käy paljon huonokuntoisempiakin potilaita, laihempia, joista ollaan huolissaan. Vienkö heidän paikkansa.
Tahdon vain pois. Sen sijaan kysyt: "millainen tämä sun syömishäiriö on? Tai jos nyt kutsumme sitä syömishäiriöksi."
Niinpä, mikä syömishäiriö. En ole riittävän laiha.
Vain oksentelen ja liikun, mietin syömisiä jatkuvasti ja vihaan itseäni suunnattoman paljon.
Lääkärin sanomiset saavat minut voimaan kokoajan huonommin. Hetken pelkään kyynelten vierivän poskille, mutta puristan kädet nyrkkiin ja pakotan ne pysymään piilossa.
Puolituntisen aikana tunteet käyvät surun ja vihan kirjon läpi. Ahdistus puristaa kurkkua niin, etten saa sanottua mitään. Vastaan lyhyin lausein ja tuskastun jatkuvaan hiljaisuuteen. Tekisi mieli läimäyttää lääkäriä, heittää pöydällä oleva koriste-esine ikkunasta läpi, lyhistyä liian pehmeältä tuolilta matolle itkemään.
Kuinka paljon työtä minun pitää tehdä, että ymmärretään. Ettei ajatuksiani, tunteitani tai tekojani vähäteltäisi. Luovutan. Istun vain hiljaa ja annan lääkärin miettiä omiaan.

Ulkona on nätti sää. Astun rappukäytävästä ulos ja vedän keuhkot täyteen ilmaa. Päätän kävellä kotiin kiertoreittiä. Osin kauniin ilman, osin pakkoliikunnan takia.
Mielessä kiertää käynnin aikana sanotut harvat sanat. Lauseet, jotka tekivät kipeää.
Minulla on likainen olo. Niin kamala ja inhottava. Olenko vain huono ihminen, oksentaminen on likaista. Tuntuu, että jokainen vastaantulija huomaa sen minusta. Tietää mitä teen itselleni, näkevät ajatuskuplat pääni päällä. En voi enää estää kyyneleitäni, kiskon vain takin kaulusta korkeammalle kasvojeni peitoksi ja kiristän tahtia. Askeliani tahdittaa mahani jääräpäinen murina. En saanut aamulla syötyä mitään. Olen edes jostain iloinen, olo on kevyt.

Mun sisällä oleva viha kasvaa taas. Katson itseäni peilistä ja isken nyrkin mahaan, seuraava isku osuu reiteen, toiseenkin. En tunne kipua, vain vihan sisälläni. Oksennan ja lyhistyn lattialle istumaan. Ainoa mitä saan enää ulos on kyyneleet. Olen totaalisen uupunut tähän kaikkeen. En jaksaisi enää oksentaa, en jaksaisi enää tehdä loputtomia lihaskunto liikkeitä, en jaksaisi kävellä tai nousta portaita ylös kotiin. En jaksa miettiä jokaista suupalaani ja vertailla ruokia. En jaksa enää edes ajatella tai tehdä mitään. Rystyset ovat ruhjeilla, kuukautisia ei enää ole, olen väsynyt ja uupunut sekä jatkuvasti kylmissäni. Miten olen tässä, nyt. En kadu tekojani, mietin vain miksi.

"Ettet pärjää, vai että tarvitset apua pärjätäksesi?"
Kysymys joka minulle esitettiin tänään yhdellä sivustolla. En osannut vastata. En tiedä pärjäänkö, en tiedä tarvitsenko apua. Mitä edes on pärjääminen? Sitä ettei riistä itseltään henkeä? Vai, että jaksaa elää elämää, tehdä ruokaa, opiskella, tehdä asioita? Vai että vain makaa yksin kotona?
"Mitä ajattelet, että siitä seuraisi, ettet jaksaisikaan enää pärjätä?"
Niin.. mitä siitä seuraa. En ehkä uskalla ajatella vaihtoehtoja. Mitä siitä oikeasti seuraisi, jos joskus sanoisinkin, etten pärjää enää. Ei ole luvallista olla pärjäämättä, eihän?