1:30 (elossa)

Olen jälleen luisumassa alas päin. Otteeni ei pidä enää.
Kävin huipulla, mutta jälleen näen edessäni vain lähestyvän pohjan.
Hetkittäin tuntuu, kuin en hallitsisi mieltäni lainkaan.
 Kävelen pimeällä tiellä, enkä tiedä päädynkö kotiin vai löydänkö itseni keskeltä autotietä.
Yksi ilta menee ahdistuksen vallatessa koko kehon.

En halua koskea itseäni, en halua tuntea liian isoja reisiäni tai löysää vatsaa. Painan kädet patjaan ja tuijotan kelloa. 1.30 Mieli sumenee, ajatukset risteilevät missä lie ja ahdistus vyöryy yli.
Itken holtittomasti, tein huonoja valintoja hetkittäisten ajatusten pohjalta.
Nousen ylös pimeässä, kaivan kaappeja ja löydän pienen terän, joka kulki mukanani myös uuteen kotiin. Olo helpottaa edes hieman. Keskityn vain kipuun. Tiesin tekeväni väärin... olin ollut ilman niin kauan etten edes muista. Halusin vain helpotusta, edes vähän.
Ymmärrän itsekin, ettei kaikki voi vaan olla hyvin, jos saan jälleen ahdistuskohtauksia. Se kertoo jotain mieleni sisältä. Silti en osaa tehdä asialle mitään.

Olin poissa koulusta. Lintsasin. En voinut kuvitella meneväni ihmisten eteen tuollaisen yön jälkeen. Olo oli niin turta, niin huono ja itkuinen etten saanut itseäni sängystä ylös. En laittanut edes viestiä opettajalle. Olen kamala.
Makasin lattialla ja itkin enkä saanut koko päivänä mitään aikaiseksi. Tunsin itseni niin huonoksi.
Illalla sain viestin, "Oletko kipeä, kun et ollut koulussa?" se oli luokkalaiseltani.
Hetken mietin mitä vastaan, pyyhin tekstin muutamaan kertaan pois kunnes päätin olla rehellinen.
Kerroin hänelle ahdistuskohtauksestani. En muuta, mutta se riitti. Hän sanoi että minun tulisi hakea apua, jos saan niitä vielä. Kerroin, etten pysty, en osaa. Hän sanoi "Tuut vaikka mulle sanomaan, jos niitä tulee vielä, mä autan sua hakemaan apua".
Pieni asia, mutta se tuntui aivan uskomattoman hyvältä. Joku ymmärsi puolesta lauseesta mitä tarkoitin ja tarjosi apua. Ehkä vielä joskus tosiaan saan sitä apua. Ehkä nyt, vihdoin.

En tiedä miksi, mutta syömishäiriö ajatukset ovat palanneet.
En tiedä miksi, mutta ne ovat vahvempia kun ennen.
Ne valtaavat mielen täysin.
Saavat minut ahdistumaan pahemmin kun ennen.
Saavat katseen kääntymään pois. Saavat luhistumaan peilin edessä.
Itken suihkun alla, istun selkä vasten kylmää seinää.
Valikoin vaatteet tarkoin.
Enkä kestä siltikään.

 Seison tien vieressä, bussi on myöhässä

Ahdistus hiipii hiljaa.

Se kutittelee vatsassa, kiertyy keuhkojen ympärille ja murtaa mielen.

Tuijotan eteeni ja pidän kyyneleet sisälläni.

En halua näyttää maailmalle,

kuinka heikko olen.

Kuinka haluaisin laskeutua makuulle tien viereen,

odottaa josko joku auttaisi. Josko joku välittäisi edes hiukan.

En oikeastaan tiedä mitä teen elämälläni. Jälleen kerran. Olen kirjoittanut samasta aiheesta jo monet kerrat, mutta teen sen silti vielä ainakin kerran. Koulu ei suju, vaikka kehityskeskustelussa opettaja kehuu kuinka minulla on selkeät suunnitelmat tulevaan ja opiskelut ovat menneet hyvin. En jaksa opiskella, en vain jaksa. Viikot vietän yksin kotona. Ainoa mitä teen on lenkkeily ja kotona treenaaminen, koska pakko. Niin ja ne pakolliset kotityöt. En haluaisi avata Facebookia tai mitään muutakaan, sillä kaikki on täynnä muiden iloisia päivityksiä erinäisistä tapahtumista ja teoista. Jatkuvasti tulee pyyntöjä osallistua milloin mihinkin opiskelijabileisiin, mutten vain jaksa ja ohitan kaiken. Olen kateellinen muille. Haluaisin elää sitä nuoren elämää, mitä minun pitäisikin. Haloo! Tämä on elämäni parasta aikaa, mutten nauti siitä. Ja se tuntuu vieläkin pahemmalta. En jaksa innostua nyt edes uudesta harrastuksestani, vaikka ensin olin intoa täynnä. Miksen voi vain olla onnellinen, niin kuin vielä hetki sitten olin. Miksen voi nauraa ilosta, miksen voi hymyillä aidosti ilman surua silmissä. Miksen voi katsoa peiliin ja nähdä itseni ihanana ainutlaatuisena itsenäni. Miksi näen ympärilläni vain pahaa, ja itsessäni vain virheet. En osaa elää.
Vieläkään.

Voinko vain päästää irti
ja antaa virran viedä.
Antaa mieleni ja kehoni levätä.
Se on ainoa mitä pyydän.
Että saisin hetken vain levätä ilman velvollisuuksia. 
Se ei taida olla mahdollista tässä maailmassa?
Joka aamu nousen, ja mietin koska saan vetää peiton ylleni jälleen.
Joka päivä taistelen,
enkä tiedä milloin tulee lopullinen tappio.
Milloin en jaksa enää pistää itselleni vastaan.

Katsoin tänään hurja remontti ohjelmaa. Siinä oli perhe jonka poika oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä kotitalon kolmannen kerroksen rappujen kaiteeseen. Perheen äiti löysi oman poikansa kuolleena. Ainoa mitä oli jäljellä oli jäähyväiskirje ja verkkokalvoon piirtynyt kuva tästä kamalasta tapahtumasta.
Itkin aivan holtittomasti. Voiko olla kamalampaa kuin löytää oma lapsi kuolleena oman käden kautta.
Se oli aivan liian surullista ja sai samalla ajattelemaan omaa elämää ja menneitä ajatuksia. Itsemurha tuottaa niin valtavan paljon tuskaa läheisille. Se vaikuttaa heidän loppuelämäänsä ja satuttaa jokaisena päivänä. Siitä tuskasta ei pääse eroon koskaan, ei terapialla eikä parhaimmallakaan tuella ja avulla. Se kulkee mukana aina, helpottaa ehkä, muttei häviä koskaan. Masennus satuttaa, paljonkin, mutta siitä ei tarvitse kärsiä lopun elämää. Sille ei tarvitse antaa kaikkia niitä vuosia, jotka se haluaisi viedä. Masennuksesta selviää, menetyksistä ei.

I'll carry you home.
No, you're not alone.
Keep marching on,
This is worth fighting for,
You know we've all got battle scars.
You've had enough,
But just don't give up.
Stick to your guns,
You are worth fighting for.
You know we've all got battle scars.
Keep marching on.

Ps. Oli ihanaa huomata että olen saanut muutamia uusia lukijoita, päiväni piristyy jokaisesta kommentista ja lukijasta. ♥ kiitos

https://www.youtube.com/watch?v=bTnMhBgY6wo

Ihana julma maailma

Istun autossa ja katson vaihtuvia maisemia.
Tie kulkee kahden pellon välissä.
Metsästä hyppää peura.
 Se tuijottaa kiinnostuneena ohi ajavaa autoa.
Sää on ankea.
Tuulee niin kovaa, että se voisi tarttua kiinni
ja viedä mukanaan.
Hennoimmat liitelevät taivaalla,
antavat tuulen viedä
ja näyttää tien.
Muut saavat etsiä sen itse.
yksin.

Ajattelen maailmaa, yritän nähdä sen kauniit puolet. Silti näen ympärilläni vain pahaa, kuulen pahoja asioita, koen pahoja asioita. Milloin pahuus loppuu maailmasta, milloin sitä ei riitä enää ihmisille ja hyvä palaa. Voittaa ja antaa ihmisten elää.
Nykyään monesti ajattelen, etten halua enää antaa ongelmilleni valtaa. En jaksa rypeä masennuksen kourissa enää yhtään hetkeä. En halua antaa sille enää yhtäkään hetkeä tai yhtäkään vuotta elämästäni. Näinä hetkinä tunnen itseni vahvaksi ja koen, että pääsen elämässäni eteenpäin ja jätän masennuksen lopullisesti taakseni. Silti tähän päivään asti olen joka kerta jossain vaiheessa palannut samaan vanhaan takasin. Miksi? Ehkä se on niin sanottu helppo vaihtoehto. On helppoa palata vanhaan tuttuun olotilaan takasin. Se on jollain kierolla tavalla turvallista, on helppoa sulkeutua ja antaa pahan ottaa syleilyynsä. Silti siitä pahasta haluaa aina irti, miksi pitää elää näin, eikö olisi helpompi päästää irti ja olla onnellinen. 

Syömisen kanssa elän jatkuvassa kierteessä. Syön, koen olevani huono, paastoan, laihdutan, haluan muuttua, syön, kaikki on okei hetken ja alkaa jossain vaiheessa taas alusta. Painostani en tiedä. En tiedä mitä lukemia vaaka tällä hetkellä näyttää. Viimeksi kun punnitsin itseni, en ollut lihonut niistä lukemista joihin joskus laihdutin. En ymmärrä miten se on mahdollista...
Hetkittäin syön ja ajattelen, että minulla on oikeus nauttia elämästäni. Ettei maailma kaadu yhdestä leivästä tai suklaasta.
Toisena hetkenä taas saatan olla kyykyssä suihkun alla sormet kurkussa.
Haluan tästä kierteestä pois, en halua elää näin, mutten osaa muuttua. En yksin.

Voisiko tuuli tarttua minuun

ja johdattaa oikealle polulle

En selviä yksin

en löydä suuntaa

Miksi täytyy elää näin

yksin oman mielen kanssa

joka on kieroon kasvanut

Jätän treenit välistä, koska olen vain niin loputtoman väsynyt.
Uniongelmani ovat palanneet taas. Ahdistaa, koska olen syönyt melatoniineja jo liikaa. Kohta täytyy selvitä taas ilman niitä.
Nukahtaminen kestää liian kauan. Tai jos nukahdan, herään tunnin päästä uudelleen, enkä nukahda hetkeen uudestaan. Yön aikana heräilen moneen kertaan ja aamuisin kellon soidessa tuntuu, etten olisi nukkunut silmäystäkään. Koulussa olen koomassa eikä mitään jää mieleen ja kotiin tullessa ei jaksaisi tehdä mitään. Tiskivuoret kasvavat, pestyt pyykit jäävät koneeseen, pölypallerot seuraavat jaloissa ja koulujutut kasaantuvat ympärille. Varon, etten kävele liian kauas kotoa, että jaksan palata takaisin. Voisin tarrautua ohikulkevan ihmisen hihaan ja sanoa "auta minua, en jaksa yksin".
Suhde romahti käsiin, nyt jäljellä on vain riidat ja pahat sanat. Toivoin sopua, kaveruutta ja helppoa päätöstä. Kaikki on aivan päinvastoin enkä jaksa enää. Olen loppu, myönnän sen.
Taas.

Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Ja hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa

♥

Se mikä on tärkeää

On niin hyvä olla että naurattaa.
Aivan kuten aina pienenä. Nauroin kun tunsin itseni niin onnelliseksi, etten voinut pitää sitä iloa enää sisälläni.
Viime kerrasta on niin kauan. En muista koska olisin tuntenut oloni niin hyväksi. 

Pitkästä aikaa vietimme äidin kanssa aikaa yhdessä. Matkustin kotiin ettei äidin tarvitse olla yksin.
Jaamme yhdessä rakkauden kirjoihin ja lukemiseen. Kävimme kirjamessuilla ja syömässä yhdessä. Edellisenä iltana katsoimme elokuvaa ja makasin äidin kainalossa. Oli niin pakahduttavan hyvä olla. Silityksiä, kosketusta. Kaikkea sitä mitä olen kaivannut. Olen ikävöinyt näitä hetkiä äidin kanssa.

Kouluasiat painavat päälle, mutten halua antaa stressin painaa minua alleen. Yritän unohtaa ja sulkea koulun pois mielestä. Nyt haluan vain tuntea olevani onnellinen, nautin siitä niin paljon kun voin. Äiti peittelee minut kuin pienen lapsen, antaa pusun poskelle ja kysyy "laitanko oven kiinni vai jätänkö sen auki?" Aivan kuten silloin joskus.

Halusin vain jakaa tämän onnen tunteen kanssanne ja sanoa, että pitäkää niistä rakkaista kiinni. Antakaa äidin pussata ja isän halata vaikka olisitkin jo aikuinen. Ja halaa sitä veljeä joka työntää joka kerta pois, koska ei osaa halata omaa siskoa. Pitäkää heistä kiinni <3

Kun yksi tarina päättyy

Kuljen rantaa pitkin,

olo on outo.

Samaan aikaan helpottunut

ja haikea.

Ei ole enää "me",

on vain sinä ja minä,

erikseen.

Olen yksin,

yksinäisempi.

Seison sillalla

ja tuijotan alas koskeen.

Se on vahva, voimakas,

minä pieni ja heikko.

Suljen silmäni,

kyynel vierähtää poskelleni

ja tipahtaa koskeen.

Virta vie,

pientä ja voimatonta.

Niin kuin elämä vie,

minua.

Yksi tarina päättyy, toinen alkaa, vai alkaako.
Kuinka voin rakastaa toista, jos en rakasta itseäni. Kuinka voin antaa toisen rakastaa minua, jos en itsekkään siihen pysty. Ajatus saa minut itkemään. Olenko tuomittuna olemaan yksin, lopunelämääni. Vain koska olen kyvytön rakastamaan itseäni. Pelkään kosketusta, pelkään sinua, silti huudan, koske minua. Haluan tuntea jotain, järisyttää mieltäni.
Silti en enää uskaltanut antaa sinun koskea, päästä mieleni sisään. Kaikki murtuu käsiin, niin myös suhteeni. Rakkauteni. Olen yksin, koska en jaksa pitää meitä pystyssä, koska en pysty sitoutumaan. Olen pahoillani, niin pahoillani.

Miksi annan itseni vaipua siihen samaan taas. Pala palalta annan itseni laskeutua pahan käsivarsille, se ottaa minusta taas otteen. Kiertää kätensä mahani ympärille ja puristaa.
Kauniita kauniita kuvia, jotka joskus hirvittivät minua. Ne ovat kiehtovia, lumoavia. Eivät anna päästää irti. Saavat tavoittelemaan samaa, itsekuria.
Haluan olla kevyt, pieni, siro.
Antaa sen ottaa valta, viedä inho, paha, se kaikki pois minusta, kaikki mikä vie minulta sen jonkin. Rakkauden itseä kohtaan. En tiedä mitä teen, en tiedä mitä tapahtuu. Olen sekaisin, voin pahoin, haluan sen kaiken pois minusta. Pyydän, auttakaa

Terveydenhoitaja ei laita viestiä, joka päivä odotan, odotan, odotan... aivan turhaan. En jaksa enää odottaa. En tiedä mitä teen, jos en saa häneltä viestiä, miten pystyn enää. En tarvitse apua. Vaikka ystävät kauhistelevat kuinka olen menettänyt painoa. Inttävät samoja kysymyksiä. Syönkö, olenko laihtunut, enkai laihduta enää, miksi.. enkä osaa vastata. Väitän edelleen kirkkain silmin, etten ole laihtunut. Enhän olekkaan, pitkään aikaan. Ystävien huoli vain joka kerta herättää omatkin ajatukset.
Niillä vain on minuun aina negatiivinen vaikutus, ne saavat ajatukset jylläämään päässä, saavat haluamaan enemmän. Ennen kuin kaikki alkoi, olin se joka unohdetaan, se jonka yli jyrätään. Nyt minut huomataan, edes jotenkin. Kamalaa, olen paha. Anteeksi.

Istun kivetyksellä,

Kylmä iskee luihin ja ytimiin,

mutten välitä.

Sillä odotan.

Odotan, että tämä kaikki päättyy.

En halua menettää otettani elämästä,

vaan pitää siitä kiinni

kynsin ja hampain.

Odotan, että löydän taas

hyvän otteen jostain reunasta.

 

Odotan,

että kaikki järjestyy.

 

 

 

It´s okay to cry

Pidin taukoa blogista yli kuukauden. Monta kertaa siinä välissä avasin puhtaan sivun eteeni ja yritin kirjoittaa. Joka kerta teksti päätyi roskakoriin. Olin surullinen, halusin kirjoittaa mutten yksinkertaisesti pystynyt.

Puhuin yötä myöten lapsuuden ystäväni kanssa joka lähtee ulkomaille neljäksi kuukaudeksi. Ikävä painaa jo nyt. Puhuimme asioista, kerroimme kuulumisia ja muistelimme vanhoja. Hieman ennen nukkumaan menoa sanoin hänelle pärjääväni. Ystäväni sanoi sanat, jotka haluan jakaa kanssanne. Minut se sai miettimään menneisyyttäni, kuinka pitkään olen vain pärjännyt, selviytynyt päivästä ja kuukaudesta toiseen.

"No tietenkin sä pärjäät, kaikki ihmiset _pärjää_,

mutta jos koko elämä on vaan pärjäämistä niin onko se sitten yhtään mieluisaa?

 Jos se on tavallaan vaan ainaista pärjäämistä ja sinnittelemistä?"

 

Onko elämä elämisen arvoista, jos päivistä ei jää mitään käteen. Jos ainoa mitä muistat on kyyneleet ja ahdistuksen täyteiset päivät ja yöt. Jos kaikesta sinua on muistuttamassa vain viillot kehossasi, rypistyneet sivut päiväkirjassa ja  pahat ajatukset. Ei elämän pitäisi olla täytettynä huonoilla muistoilla, mistä löydät voimaa jaksaa, jos ei ole mitään mitä odottaa tai mitään mitä muistella.

Elämme vain kerran. Pitäisi muistaa kerätä mukaansa ne hyvät muistot, jotka kannattelevat vaikeissa tilanteissa. Samaan aikaan pitäisi päästää irti vanhoista pahoista muistoista.

On helppo puhua, neuvoa ja antaa ohjeita muille. Kun pitäisi ajatella omaa elämää ja miettiä miten omaa oloa voisi helpottaa, ajatukset lyövät tyhjää ja epätoivo valtaa mielen. "Ei mun tilannetta voi muuttaa, kyllä mä pärjään". Ainakin itsellä käy aina niin. Omaa oloa ei osaa eikä pysty helpottamaan, vaikka olisi saanut minkälaisia neuvoja vain. Kaikki on aina itsestään selvää, samoin nuo ystäväni sanomat sanat, mutta silti kaikesta saa muistuttaa itseään moneen kertaan. Kuinka lyhytmuistinen ja tyhmä ihminen on.

 

 

Muuton jälkeen asiat meni yllättävän pitkän aikaa oikeasti rehellisesti sanottuna hyvin. Elämä rullasi eteenpäin omalla painollaan. Aloitin uuden harrastuksen ja olen siitä edelleen innoissani. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, mutten näe heitä juurikaan koulun ulkopuolella. Olen nuorin, eli luvallisesti se joukon kakara. En sitten tiedä, onko se hyvä asia, hetkittäin on ulkopuolinen olo.

Moni ei uskonut, että pärjäisin vielä yksin suuressa maailmassa. Miten voisinkaan, kun ketään ei koskaan opettanut miten ruokaa laitetaan, miten laskuja maksetaan, miten paperiasiat hoidetaan, miten kela ym. paperit täytetään ja miten elämässä pärjätään. Olen kuitenkin ylittänyt omatkin odotukseni, kaikki on mennyt hyvin. Myös pään sisällä.

Kaikki tapahtuu niin salakavalasti. Romahtamiseen ei tarvita kuin pieni hetki, mitätön asia, jolla on suuri vaikutus. Vasta nyt olen herännyt todellisuuteen. Olen voinut huonosti taas jo pitkään, mutten ole antanut pahalle tilaa mielessäni, se on vain ollut takaraivossa kokoajan ja vaikuttanut toimintaani ja ajatuksiini ilman että olen tajunnut asiaa. Olen ollut kaukana omasta itsestäni, tehnyt asioita, joita oikea minä ei koskaan tekisi. Pelkään, miten pitkälle voin mennä kykenemättä vaikuttaa asioihin järjellisesti.

 

"Istun sohvalla, vieressäni on toinen.

En tunne, en tiedä.

 toinen on tuntematon.

Tuijotan eteeni, kuvat vaihtuvat,

 äänet humisevat korvissani.

Tunnen kosketuksen.

En osaa tehdä mitään,

en puhu, en katso silmiin.

Toisen käsi riisuu paljaaksi, riipii sisintäni.

 tulee lähemmäs, työntyy lävitseni.

Makaan aloillani, suljen silmäni.

Paino vierellä kevenee.

Olen yksin.

Peitän kasvot käsilläni

 ja huudan sisäänpäin.

Poistun tuntemattomaan,

uneen."

 

Sängyssä tunnen epätoivon ja avuttomuuden varjon laskeutuvan päälleni. Haluaisin huutaa, mutten pysty. Huudan sisäänpäin mielessäni niin että sattuu, peitän kasvoni ja nousen istumaan, kun ei pysty enää olemaan aloillaan. Käyn mielessäni samoja ajatuksia kun joskus. Kuinka helppoa olisi palata vanhaan, ei tarvitse enää esittää ja olla jotain mitä ei ole. On vain minä ja hiljainen asuntoni. Olisi helppoa laihtua pieneksi, olisi helppoa merkitä itsensä uusilla jäljillä yhä uudelleen, olisi helppoa olla yöt poissa, kadota, hukkua. Vielä olen pystynyt hallitsemaan itseäni ja ajatuksiani. Vielä.

 

 

Askel eteenpäin on pieni, mutta minulle valtava. Täytin terveyskyselylomakkeen, jossa pyysin apua syömiseen. Painoin lähetä nappia nopeasti, etten kerinnyt enää vaihtaa vastauksiani. Kirjoitin myös ahdistuvani ja stressaavani helposti. En tiedä mitä tapahtuu, odotan viestiä terveydenhoitajalta. Pelkään, etten uskalla ottaa apua vastaan. Etten osaa kertoa miltä musta oikeasti tuntuu, kuinka hukassa olen ja miten pelkään. Pelkään, että vähättelen ongelmiani jälleen ja huomaan seisovani kadulla taas yksin. Ilman tukea, ilman suojaa ja turvaa. Yksin itseni kanssa.

En myönnä ihmisille olevani yksinäinen. Silti se tunne on suurempi kuin koskaan. Halaan itseäni ja vakuutan pärjääväni. Itken holtittomasti ja hukutan ajatukseni musiikkiin. Painan kynteni tyynyyn ja herään aamulla aivan kuten kaikki muutkin. Aivan kuten muutkin...

 

Kaikkea on kestänyt vasta pienen hetken, silti olen nyt jo väsynyt, miksen voi vain jaksaa.

 

"Minä liikun on vain vauhti hiipunut
askel askeleelta raskaammaksi käynti muuttunut
ei taida olla minusta enää jatkamaan
vaikka nähtävää on jäljellä
en jää silti katsomaan

Tahdon levätä
tahdon silmät ummistaa
en nousta vähään aikaan
uni tullessaan saa tuoda veljen mukanaan
en palaa tähän aikaan

Pyysit vähän
vähään pyysit tyytymään
minä pidin lupaukseni ja tyydyin vielä vähempään
ei onni löydy siitä että uutta hamuaa
vaan siitä että oppii saamastaan nauttimaan"

Ehkä itken kyyneleeni, pyyhin ne pois ja jatkan taas eteenpäin. Elän vain kerran, pakko jaksaa. Jaksakaa tekin, jaksetaan yhdessä♥

 

 

 



She grows silent

Kaiken piti olla hyvin, kaiken piti olla täydellistä. Uusi kaupunki, uudet ihmiset, uudet harrastukset, oma ihana koti ja elämä.
Elämä hymyili minulle isommin kun pitkään aikaan. Rupesin pitämään itsestäni, luotin taitoihini ja pärjäämiseeni. Kaikki alkoi hyvin, paremmin kun odotin.

Salakavalasti mieleni silti mureni hitaasti. Ilman että huomasin edes mitään.
En jaksa kantaa yksin kaikkea sitä
mitä uusi elämä toi tullessaan,
en jaksa lastata uusia asioita vanhojen ongelmien taaka päälle.
Tunnen olevani yksinäisempi kuin koskaan.
Suhde murenee käsiin,
vain minun takiani.
Kaikki ovat kaukana,
eikä ketään tunne.
Esitin vahvaa, myös itselleni.
Ja menin halpaan aivan täydestä,
en osannut epäillä hetkeäkään.
Olinko tyhmä ja luulin itsestäni liikaa? Kerrankin luotin itseeni.
En uskalla enää. Petin itseni.
Myönsin etten pysty tähän kaikkeen enää yksin.
En ole elämäni aikana koskaan ollut näin hukassa itseni kanssa,
vaikka hukassa monesti olen ollutkin.
En tiedä miten tässä maailmassa pitäisi enää elää. Miten olla ja puhua.
Miten elää ja selvitä.
Huomaan itkeväni iltaisin,
huomaan ajatusteni palaavan samalle tasolle mitä ne joskus ennenkin olivat. Pelkään.
Ainoa askel oikeaan on avunpyyntö.
Hapuilen ympärilleni,
olen aivan pieni, hento ihminen,
jota ketään uudessa isossa maailmassa ei tunne.
Helpottavaa, ketään ei tiedä, ketään ei huomaa.
Pelottavaa, ketään ei tiedä, ketään ei huomaa.
Mieleni on täynnä ristiriitoja.
Odotan mitä tapahtuu.
Muuta en osaa, muuhun en pysty.
Ainoa mitä saan aikaan
on tämä sekava teksti,
joka unohtuu huomenna.
Haihtuu tuulen ja sateen mukana. Lakaisee minut mukanaan,
pimeään.