Vihkon välissä on taiteltu paperi. Lyijykynän jälki on jo tuhriintunut taitosten kohdilta.
Käsiala on siistiä, muistan kuinka käytin siihen aikaa.
Se on pelkkä paperi, mutta se aiheuttaa minussa todella vahvoja tunteita. Muistojen virtaa.
Muistan paperiin liittyvät muistot selkeämmin kuin mitään muuta.
Aivan liiankin selkeästi.
Muistot virtaavat mieleeni usein. Aiheuttavat minussa kaaoksen.
Saavat minut murtumaan yhä uudelleen ja uudelleen.
"Äiti, en pysty/uskalla sanoa tätä ääneen sinulle ja iskälle"
Pitkiin aikoihin en ole pystynyt avaamaan kirjettä enää.
Sen koskettaminen jo tekee kipeää, polttaa sormia,
kirvelee silmissä.
"En jaksa enää esittää, että mulla olis kaikki hyvin."
Nyt avaan sen yli puolentoista vuoden jälkeen.
Sanat virtaavat mieleeni.
Minuun sattuu aivan liikaa,
mutten voi laskea paperia käsistäni enää. Painan kasvoni tyynyyn ja itken.
Itken.
"En jaksa mun ajatusten kanssa enää yksin. Haluan päästä puhumaan jollekkin, koska kohta koulukin kärsii, kun en jaksa keskittyä enää."
Kaikki loppuu pyyntöön,
"Mä toivon, että te ymmärrätte"
Kirje on A4 kokoisen paperin pituinen. Kirjoitettu 14.12.2012.
Teksti täyttää paperin molemmat puolet. Sanojen päällä on kuivuneita kyyneleitäni. Reunat ovat rypistyneet hermostuneissa käsissäni.
On jo myöhä.
Taitoin paperin,
kävelin äidin ja isän huoneeseen,
heitin kirjeen äidin mahan päälle
ja juoksin omaan huoneeseeni piiloon pimeään.
Luulin kaiken muuttuvan.
Pelkäsin tulevaa, kuinka asiat tulevat muuttumaan.
En koskaan uskonut näin käyvän.
Olen rikki, hajalla ja yksin.
Tästä alkoi elämäni jyrkin alamäki
jonka huippua edelleen yritän tavoitella. Kohti tervettä elämää.
Aihe on minulle todella vaikea
ja tätä kirjoittaessani kyyneleet sumensivat silmäni useaan otteeseen.
En koskaan pääse tapahtuneista asioista yli. En koskaan.
Kirje on hyvin henkilökohtainen, enkä sitä tänne halua kokonaisuudessaan julkaista. Se on täynnä tuskaa sisältäni. Se huutaa apua, kertoo epätoivosta, pelosta. Se oli pyyntö kohti parempaa elämää, kohti elämää, jolloin en enää joutuisi kantamaan kaikkea yksin. En pysty enää edes tuhoamaan kirjettä, olen yrittänyt, mutta se elää mukanani lopun elämääni.
Toivon sydämestäni, ettei ketään, ikinä milloinkaan joutuisi kokemaan samaa kuin minä. Se tuhoaa paljon. Ainakin minuun se vaikutti todella vahvasti.
Aiheesta saa esittää kysymyksiä, jos jotain kiinnostaa kuulla enemmän. Nyt en löydä enää sanoja. Olen vain täynnä surua ja pahoja muistoja.
Kirjeen aikoihin minulla tärkeä kappale oli
Sia-Breathe me
Ei ihmisen jyrkimmän alamäen oikeasti kuulu alkaa siitä, että kertoo jollekin omasta pahasta olostaan, kaiken lisäksi omille vanhemmilleen! Mitä tahansa sun vanhemmat sitten tuon kirjeen jälkeen tekivätkin, niin mun on vaikeaa ymmärtää heitä. Ainoa, mitä tuossa tilanteessa kuuluu tehdä, on halata ja luvata olla tukena. Ja auttaa.
VastaaPoistaJa kun oikeesti toi että uskaltaa kertoa, kirjoittaa kirjeen, on niin rohkea teko, että sitä pitäisi edes voida arvostaa, vaikka ei sitten osaisikaan auttaa! Harvalla on tuollaista rohkeutta, muista se. Sä ansaitset apua, ilmeisesti sitä pitää sitten etsiä jostain muualta kuin omilta vanhemmilta.
VastaaPoistaNiinpä... olin pitkään katkera, mutten jaksa enää.
VastaaPoistaTona iltana äiti kyllä halas mua ja piti sylissä ja jutteli mulle. Mut kaikki jäi vaan siihen, mikään ei muuttunut vaikka niin toivoin. Enkä oikeesti kaivannu mitään muuta kun tukea tossa vaiheessa niiltä. Ja ymmärrystä.
Ja Aoda, kiitos sanoistasi. Mä olin tuon pienen hetken rohkea, mutten uskalla olla sitä enää.
VastaaPoista