Kuilu

Jalat horjuu, ote lipsuu ja pelko kasvaa. Näen yläpuolellani auttavia käsiä jotka ojentuvat minua kohti. En uskalla tarttua niihin, enkä osaa vastata kysymykseen miksi. Kivi kerrallaan tipahtelee kuilun pohjalle, ne vetävät minua painavina mukanaan, yksitellen. Pieni valon kajo heijastuu jostain yläpuolellani, välillä se peittyy kokonaan, välillä se tulee eteeni selkeänä ja varmana. Olen väliinputoaja. En tiedä mikä on kohtaloni. Olen taas syvemmällä kuilussa kun hetkiin. Taas kauempana siitä kirkkaasta valosta, joka häipyy puiden taa, eikä tunne sääliä.

Hetkittäin on vaikeaa pysyä vahvana.
On vaikeaa nauraa,
hymyillä, olla sosiaalinen.
On vaikeaa vain maata, syödä, liikkua. Kaikki on vaikeaa,
enkä tiedä minkä niistä kaikista asioista valitsisin,
sillä kaikki aiheuttaa vain ongelmia. Tavalla tai toisella.
En halua satuttaa, paitsi itseäni.
En halua aiheuttaa muille vaikeuksia tai harmia. En halua aiheuttaa sitä suunnatonta huolta,
jonka saisin aikaan, jos kertoisin kaiken, mitä mielessäni on.
Ne ovat asioita,
joita ketään ei halua oikeasti kuulla,
ne ovat kiellettyjen listalla.
Listalla, jota ei ole lupaa paljastaa
tai kertoa. Se kaikki on vain minun mielessäni.

Yläasteella koululiikunnassa suunnistuksessa pelkäsin, etten palaa enää koululle. Että en hallitse itseäni, että katoan. Se pelotti minua ihan todella, en uskaltanut lähteä kauas ystävistäni.
Usein istuin käytävillä välituntisin yksin. En halunnut olla kenenkään lähellä. Hukuttauduin musiikkiin ja ajatuksiini, jopa tunneilla. Ajattelin sinua, et voinut hyvin, enkä ymmärtänyt sitä. Tunnen syyllisyyttä, kuinka pitkälle asiat päästin, tekemättä hyväksesi mitään. Melkein menetin sinut, muutamaan kertaan. En antaisi sitä itselleni koskaan anteeksi.

Nukkuminen on taas vaikeaa. Valvon myöhään, makaan sängyllä peittoon kietoutuneena. Nytkin pitäisi jo nukkua, mutta kirjoitan tätä. En halua ottaa melatoniinia, pitäisi pärjätä ilman. Kuuntelen aamulla aikaisin arjen ääniä sängylläni, kahvinkeitin porisee, vessan ovi käy, puheensorinaa. Minulla ei ole arkea, minulla ei ole mitään. Voisin maata päivät ja haluaisinkin, mutta pakotan itseni liikkelle. En saa passivoitua. Täytän päivät ja jätän mahdollisimman vähän aikaa yksin itseni ja ajatusteni kanssa. En jaksa olla itseni kanssa, se on uuvuttavaa. Ihmisenhän pitäisi rakastaa itseään, eikö? Miksi se on niin vaikeaa. En osaa. En pysty.

Empty mind

Mulla on kamala olo. Ei samalla lailla kun joskus kun ahdisti jatkuvasti. Ahdistus on aivan kamala tunne. Joskus se valtasi minut ihan kokoajan eikä mistään tullut mitään ja olin ihan hukassa. Onneksi se helpotti, kiitos terveydenhoitaja, N ja V.
Nyt minun paha oloni on jotain aivan muuta, en ymmärrä sitä yhtään. On jotenkin tyhjä olo. En jaksa kiinnostua enkä innostua. Mikään ei tunnu oikein miltään, en jaksa välittää. Ajatukset vaan kiertää, en saa niistä otetta, enkä mitään ulos.
Vastaan aina vain etten tiedä, se on palannut taas... olen ihan lukossa ja yksin näiden asioiden kanssa.

Kuljen ympyrää, enkä pääse mihinkään.

En osaa päästää irti, enkä tarttua tulevaisuuteen.

En jaksa tarttua niihin haaveisiin ja suunnitelmiin, jotka ehkä

kiskoisivat minut pois tästä paskasta.

Se on aivan helvetin surullista, sillä minä itse olen itseni suurin

vihollinen, se on totuus.

 

 

En tiedä koska pääsen tästä ajatuksesta ja pakosta eroon. Halusta viiltää.

Olen ollut ilman taas jo iäisyyden. Mitä tapahtuu jos sorrun taas ja pilaan kaiken. En jaksa piilotella, vetää hihoja käsien peitoksi, selitellä ja vältellä katseita. Haluan vain nähdä veren.

Haluan jotain konkreettista tämän tyhjyyden keskelle.

Ehkä pitäisi keksiä jotain muuta, jotain fiksumpaa, hyväksyttävämpää. Jostain syystä en halua, en vain pysty päästämään tästä irti. En tiedä mitä teen itseni kanssa.

 

Koska voin olla sinut itseni kanssa, vai voinko koskaan.
 En vain kestä itseäni.

En halua että ketään koskee, että ketään katsoo mua.
 Olo on epämukava ja tuntuu että kaikki vaan katsoisivat minua ajatellen kuinka lihava olen, kuinka paljon syön, vaikka olen pienikokoinen.

En kestä olla mun kehossa, enkä katsoa peiliin,
 haluan vain olla laiha, laihempi. Pieni ja siro. Itsevarma.
Haluan vain pitää itsestäni, muuta en pyydä.

Mun pää räjähtää enkä halua jatkaa näin.
Maailma on julma, tai siis mun mieli on, kun en osaa elää.

Kaikki on päällisin puolin vaan niin hyvin. Oon liian iloinen ollakseni masentunut, syön ja painan liikaa ollakseni syömishäiriöinen. Kaikki kuuluu vaan nuoruuteen, kaikki on hyvin, enkä ole ainoa, jolla on välillä vaikeaa. Miksi sitten en pääse tästä kaikesta yli. En osaa jatkaa elämää, kasvaa, itsenäistyä ja olla se mitä minulta odotetaan.

Tämä kaikki alkoi kun olin varmaan 13-vuotias. Silloin mun ajatukset muuttui, hiljalleen ja salaa hiipien. Ajatukset oli raskaita ja mun ilo hiipui, silloin kadotin sen, mitä nyt kaipaan eniten. Tapahtui paljon, eikä ketään kysynyt minulta kuinka mä jaksan, onko mulla kaikki hyvin. Ei koska minun piti olla vahva, tukipilari. Tuolloin myös vanhat muistot palautui mieleen, ne iski vasten kasvoja kovaa ja sai mut murtumaan sisältä. Muistot piinasi minua jatkuvasti, ne meni videonauhana mun mielessä. Mistään ei voinut puhua, se kaikki oli vain minun sisällä. Siitä alkoi mun salaisuudet, ne kaikkein suurimmat salaisuudet, joista ei puhuta, jotka ovat liian vaikeita sanottavaksi ääneen.

 

"Linnun kokoinen"

 https://www.youtube.com/watch?v=JkvLqJ9fp2k

Lontoo!

Vietin neljän päivän loman Lontoossa. En ollut koskaan käynyt siellä, ja oli ihanaa että haaveeni toteutui ja sain nähdä kaiken sen mistä olen haaveillut jo pitkään. Irtiotto tavallisesta arjestani kotona oli paikallaan, samoin korvaamaton yhdessäolo perheen kanssa, sillä niitä hetkiä ei ole enää juurikaan.
Meillä oli hotelli aivan keskustassa, joten kaikki oli lähellä ja ehdittiin nähdä kaikki mitä haluttiinkin ja paljon enemmän. Loma oli kaiken kaikkiaan onnistunut, enkä antanut hetkittäisen pahan olon häiritä vaan yritin nauttia ihan täysillä.
Rakastuin Lontooseen ja haluan palata sinne vielä joskus. Olin koko matkan aivan haltioissani kamera kädessä ja ajattelin jakaa tähän muutaman kuvan ihanasta Lontoosta.


Lontoo on täynnä ihania puistoja



Ja puistoissa söpöjä kahvila kioskeja

London eye ja hieno lyhtypylväs

Käytiin yhtenä iltana tuolla syömässä 

Madame Tussaudin museo, sielläkin käytiin.

Vanhanajan kakskerrosbussi


Mulla on vaikka kuinka paljon kuvia, mutta näyn aika monessa, joten en niitä tänne tahdo laittaa. Siinä oli nyt vain muutama kuva teille, jotka tätä blogia lukee. Suosittelen Lontoossa käymistä ihan kaikille, upea paikka!
                                                                                                                       

 

 

 

 



Veitsenterällä

Kuuntelen mun sydämenlyöntejä.
Se hakkaa taas kovempaa kuin pitäisi,
 niin että kuulen vain sen äänen.

En ole jaksanut kirjoittaa blogiin taas vähään aikaan. Mun voimat on ihan loppu ja sanat kadoksissa.
Äiti halasi mua tiukasti ja kysy onko kaikki hyvin. Mä en osannut taaskaan myöntää, etten jaksa enää. Huokaisen vain hiljaa ja vastaan kaiken olevan hyvin. Äiti kysyy vielä "varmasti?" vastaan myöntävästi ja päästän äidistä irti.

Haluan viiltää, en voi tälle tunteelle mitään, kun se kiertää päässä kokoajan, huutelee ja kuiskii korvaan välillä hiljempaa ja välillä niin kovaa, että sitä on vaikea vastustaa.

Tekisi mieli vain paljastaa kaikki kaikille. En jaksa tätä enää, en jaksa pitää sitä suojamuuria enää, jota silti kokoan kasaan uudelleen sen kerran murruttua. En jaksa näitä jatkuvia valheita ja piilottelua. En pysty enää.



Mun ajatukset kiertää. En pysyt keskittymään mihinkään. Olen entistäkin hiljaisempi, täysin lukossa. On vaikea pysyä tässä hetkessä.

Syöminen on liian vaikeaa. Nälkä kalvaa, tavallaan nautin siitä. Kun syön, tuntuu heti pahalta ja ällöttää. Jos en tunne nälän tunnetta, koen että olen syönyt liikaa, haluan vain sen täyden tunteen pois. Mun mieli on täysin kieroutunut. En enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei. Miten paljon tavallinen ihminen syö ja kuinka usein. En tiedä näenkö peilistä oikeasti itseni vai muuntaako mun mieli mun peilikuvan suuremmaksi tai pienemmäksi kun todellisuudessa olen. En uskalla luottaa itseeni enää. Enkä voi kysyä keneltäkään totuutta.
Milloin minusta tuli tällainen.. syömisvammailija. Kun ajattelee, ihminen ei vain yksinkertaisesti pärjää ilman ruokaa, miten ihmismieli voi olla niin hullu, että se tekee niin tärkeästä asiasta niin vaikeaa ja vastenmielistä. En tule koskaan ymmärtämään sitä. Vaa´alla en ole uskaltanut käydä terkkarikäynnin jälkeen, sillä tiedän (tai pelkään) että painoa on tullut lisää. En halua kohdata sitä lukua, joka on suurempi kuin tahtoisin. Myönnän että pelkään lihomista yli kaiken. En halua palata samoihin mittoihin, mitä joskus olin, mutten tiedä mitä tehdä. On niin vaikeaa olla minä...

Mä en tiedä mikä vei mun ilon, sen mun kuuluisan ilon, josta mut tunnettiin. Minua on aina kehuttu iloisuudesta, jota jaoin ympärilleni. Mietin, miten kaikki voi kääntyä niin päälaelleen.
Mä kaipaan mun iloa ihan kamalan paljon... Ennen hymyilin ja nauroin ja olin positiivinen optimisti. Nyt kaikki on ihan erilailla ja se on surullista.
Nykyään kun kuljen kaikkialla, toivon, ettei kukaan huomaisi minua. Silti kun olen jossain tuntuu, kuin kaikki tuijottaisivat. Kaikkien katseet polttaa joka puolelta... vaikkei ketään oikeasti edes huomaisi minua. Aina on pakko päästä pois, pakko sulkeutua vessaan tai kiertää pidempää ja hiljaisempaa reittiä. Aukeat paikat ovat vaikeita, samoin kaupassa käynti. Tuntuu kuin jokainen kyttäisi mitä valitsen, miten kauan vietän jonkun hyllyn edessä ja kuinka käteni tärisevät maksaessa. Kaikki on vain ahdistavaa.

Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tällaista nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en
Tahdo kestää enempää?

Veitsenterällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin