Anteeksi

Äiti halaa minua joka ilta lujempaa. Suukottaa poskelle ja silittää selkää. Voi äiti... anna anteeksi, olen niin pahoillani etten voi olla enää se mitä joskus olin, että työnnän sinua pois, kun en halua satuttaa.  Olen pahoillani etten ole enää se pieni tyttö helmoissasi, kun juoksin perääsi ja tartuin käteen etten hukkunut ihmisvilinään. Olin niin pieni, valokuvassa litistettynä isän ja veljen väliin. Turvaan.

Anna anteeksi isä että niin monet kerrat olen huutanut sinulle, että suutus päissäni revin isänpäiväkortin ja heitin palaset sängylle. Anna anteeksi, etten ole enää se pieni tyttö jota kannoit vahvoilla olkapäilläsi, kun tuntemattomat silittivät päätä ja sanoivat "olet isän tyttö" ja olin ylpeä.

Olen pahoillani rakas veljeni, etten pidä enää yhteyttä, etten saa aikaiseksi soittaa sinulle. Olen pahoillani etten ole enää se sama pikkusisko kuin joskus olin. Usko tai älä mutta kaipaan sitä.

Olen pahoillani te rakkaat ystäväni jotka olette pysyneet rinnallani kaikki nämä vuodet. Olen pahoillani etten jaksa pitää yhteyttä tai sopia tapaamisia. Olen pahoillani että niin monta kertaa perun näkemisen vain kun en pysty poistua kotoa.

Olen niin pahoillani aiheuttamastani huolesta, hiljaiselostani, salaisuuksistani, valheistani, pahoista sanoistani ja teoistani. Olen niin kovin pahoillani... vain kyyneleet poskillani voivat näyttää sen tuskan mitä tunnen sisälläni, vain musiikki jota teille laitan kuultavaksi, kun sanat eivät löydä tietään ulos. Kun en saa niitä sanotuksi. Ainoa mitä voin sanoa on anteeksi ja sekin pyyhkiytyy vain tuulen mukana pois. Ei yllä luoksenne.. Antakaa anteeksi.

Ehkä raikkaitteni vuoksi minun pitäisi nostaa itseni taas ylös täältä pohjalta, mutta se on niin kovin vaikeaa... en enää tiedä mihin suuntaan kääntyä tai mitä tehdä. Olen syvemmällä kuin koskaan ja se pelottaa. Mitä jos en löydä pinnalle enää?

Yhden narun varassa

Blogi uiskentelee kanssani aivan pohjamudissa... pahoittelen näitä masentuneen mieleni ajatuksia, toivon etten satuta niillä ketään.

Nukahdan paniikin laannuttua ahdistuksen uuvuttamana, mutta herään muutaman levottoman nukutun tunnin jälkeen uudelleen paniikin tunteeseen. Katson kelloa, vähän vajaa viisi aamulla, en voi nousta vielä ylös.

Olin onnellinen kerran, nyt se kaikki on poissa.

"I know that someday you'll be sleeping, Darling,
likely dreaming off the pain.
I hope you'll hear me in the streetlight's humming,
softly breathing out your name.
I know that even with the seams stitched tightly,
darling scars will remain.
I say we scrape them from each other,
darling, and let them wash off in the rain.
And when they run into the river,
oh no, let the water not complain.
I swear that even with the distance,
slowly wearing at your name,
Your hands still catch the light the right way and
Our hearts still beat the same."

-nobody not even the rain-

Hämmennyin miten postaus taukoni aikana lukijoihin ilmestyi usea uusi nimi. Vaikken pitkään aikaan saanut aikaiseksi yhtäkään tekstiä lukijoiden määrä kasvoi. Toivottavasti en vain säikytä ketään pois.. halusin vain sanoa hei ja tervetuloa. Kun salaisuuteni verkko kasvaa, ikuisesti.

Tiedostan varsin hyvin että ajatukseni eivät ole terveitä. Sairaat ajatukset, sairas mieli. Havittelen mahdotonta ja kuljen narun mukana räsynukkena. Ei en valita, elämä on mukavaa yhdessä sairaiden ajatusten, syömishäiriön, kivun, ahdistuksen, onnistumisen tunteen, vihan ja haaveiden kanssa.
Niin.. onko ainoa haaveeni elämääni varten tavoitella laihuutta, kauneutta, ihon alta pilkistäviä luita ja keveyden tunnetta. Ehkä. Minulla ei ole muutakaan, joten pidän haaveestani kynsin ja hampain kiinni. En päästä irti, en luovuta kivulle, en ikinä. Koko elämä panttina, yhden narun varassa. Enkä pelkää, en enää.

Olen vihainen, kuljen äitini mukana kaupassa kärryä työntäen. Tekisi mieli viskoa paketit takaisin hyllyihin, pitkin lattioita, huutaa etten halua, en pysty. Tavanomaisista asioista on tullut niin vaikeita, kun ajatukset kiertävät jossain aivan muualla. Haluaisin kaatua lattialle ja katsoa mitä tapahtuu. Haluan viedä itseni äärimmilleen, katsoa miten pitkään jaksan. Milloin mieli horjuu liikaa, saa kaiken sumenemaan ympäriltä pois. Leikin elämälläni, piilosilla ja hippaa. Katson milloin en saa sitä enää kiinni, milloin en löydä sitä enää. Vilkutan vain kaukaa ja kuiskaan hei hei.

See you tomorrow

"When you were young, you never thought you'd die,
Found that you could but too scared to try,
You looked in the mirror and you said goodbye,
Climb to the roof to see if you could fly.

So if I survive, then I'll see you tomorrow, yeah, I'll see you tomorrow.

I wish that I could fly, way up in the sky,
Like a bird so high,
Oh I might just try,
I wish that I could fly, way up in the sky,
Like a bird so high,
Oh I might just try,
Oh I might just try."

https://youtu.be/lP077RitNAc

Ei ole sanottavaa, on vain ajatuksia joita ei saa sanoiksi, joita ei uskalla tehdä todeksi.

Yritän vain pitää itseni koossa.. ihan todella yritän. Kun murenen, katson itseäni peilistä ja näen palasten lipuvan otteestani, en saa niistä enää kiinni. Olen pieni... niin pieni. Pelkään. Ja kaiken alle peittyy vain pyyntö "pelastakaa minut"

Oma pieni maailma

En tiedä miksi elän, en löydä sille tarkoitusta tai syytä. Haaveet opinnoista, ammatista, ehkä omasta perheestä ja pienestä omakotitalosta ovat muuttuneet mitään sanomattomiksi. En havittele niitä enää. Opiskelen, mutten tiedä miksi sillä pelkään ettei minusta koskaan ole tekemään töitä, mitä haluan, mitä pystyn. Tahdoin auttaa muita mutta miten enää voisin kun en osaa auttaa enää edes itseäni.
Haaveeni eivät kannattele minua enää, olen kadottanut otteeni niistä.

Maailma on kaunis. Kuljen tietä pitkin keskellä yötä ja tuijotan taivaalle. Kuu loistaa pilvien välistä, on lämmin. Rakastan luontoa yli kaiken. Saatan lähteä ulos kävelemään vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu, se on pakokeino pahasta olosta. On rauhallista, vain yön yksinäiset kulkijat ovat liikkeellä enkä minä pelkää. Itken kyyneleeni enkä pyyhi niitä pois. Katse kohtaa toisen, myös surusilmät ja alaspäin painuneet suupielet. Ahdistus painaa rintaa, iskee puukon keuhkoihin ja saa minut itkemään lujempaa. Yö on masentuneiden aikaa, olen huomannut sen. Kuljen enkä osaa pysähtyä, en ennenkuin aika on täysi.

Kaunis maailma, jossa tapahtuu niin paljon pahaa. Saako se minut pysymään täällä?

Ajatukset harhailevat. Kaikki painuu taka-alalle, näen ympäristön sumeana ja ihmiset vain hahmoina kaukaisuudessa. Äänet hiljenevät kun omat ajatukset ottavat vallan. Ne kietovat sisäänsä eivätkä päästä irti. Havahdun kun äiti tökkää kylkeen ja naurahtaa että olen omissa maailmoissani. Niin, oma pieni maailma.

Pysäytän pyörän junaradan varteen. Asemaa ei näy lähimaillakaan, vain junarataa loputtomiin molemmissa suunnissa. Lupiinit kukkivat ja kuuma aurinko polttaa niskaa. Kysyn isältä kulkeeko kiskoilla vielä juna, hän vastaa myöntävästi. Ajattelen kuinka helppoa olisi vain kävellä raiteilla, jättäytyä suoraan alle. Radan ja minun välissä ei ole mitään.. vain tieto siitä, etten kykenisi tekemään mitään sellaista. Vaikka ajatukset kuolemasta ovat rauhallisia, helpottavia.
Olisin itsekäs, sillä se satuttaisi liian monia, vaikka ainoa jota halaun satuttaa, on minä itse.

Toivon vain että voisin kääntää ajatukseni pois päältä. En tiedä mistä nämä ajatukset, lohduttomat, masentuneet ajatukset ovat tulleet jälleen.. Ne pelottavat minua. Tahdon vain olla turvassa, rauhassa. Pyydän, älkää kiintykö minuun, älkää jättäkö minulle paikkaa sydämmessänne tai uhratko minulle ajatuksia. Satutan jokaista kuitenkin. Antakaa minun olla, antakaa minun mennä...

Minkä tähden

Veli halaa minua monen kuukauden jälkeen. Sanoo kuinka olen niin kovin pieni. Päästää irti, katsoo minuun ja sanoo"laiheliini". Olen ollut aina pieni, veljeäni huomattavasti lyhyempi, mutta koskaan hän ei ole sanonut minun olevan laiha. En tiedä mitä pitäisi ajatella, hämmennyin vain kovasti sillä en odottanut mitään tällaista. Kummallisinta on etten itse huomaa minkäänlaista eroa kropassani... tai omissa silmissä peilin heijastama kuva laajenee joka kerta. En oikeastaa  enää voi katsoa peiliin, suihkussa käyminen on valtavan ahdistuksen takana.
Äiti odottaa jo ovella sillä lupauduin mukaan ruokakauppaan, vaikka vihaan käydä siellä. Hän hoputtaa minua mutta piillottelen vaatekaapin oven takana kyyneleet silmissä ja vihan tunne rinnassa. Mikään ei näytä hyvältä, en voi mennä ulos. Verhoan itseni isoon huppariin ja farkkuihin vaikka mittarin lukemat nousevat yli kahteen kymmeneen asteeseen.

"I can't let you keep going thinking
that you're not worthy of living
when your life means everything"

Ystäväni sanoi minulle näin... En osaa arvostaa elämääni, olen niin kovin hajalla ja hukassa. En nauti päivistä, en nauti aamun ensimmäisistä valon pilkahduksista ikkunassa tai hetkistä rakkaan perheeni kanssa.
Käyn ystäväni kanssa lenkillä, enkä tiedä miksi mutta nauran paljon, vaikka todellisuudessa haluaisin saada kerrottua kuinka hajalla olen ollut viimeiset kuukaudet. Haluaisin niin kovasti vain näyttää kuinka kyyneleet tahtovat tulla esiin, kertoa kuinka heikko olen. Olen tuntenut epätoivoa, se saa minut pelkäämään. Kun en jaksa nähdä tulevaisuutta, kun vain selviydyn päivästä seuraavaan.
On niin kovin vaikeaa löytää voimia taistella itseä vastaan.

"you need the help you're getting very sick"

Enkä siltikään osaa ymmärtää asioiden vakavuutta vaikka ystäväni sanoo sen minulle täysin vakavissaan. Ajattelen vain että minähän syön, aivan liikaakin sillä olen perheeni kanssa ja äiti pitää huolen etten vain syö liian vähän... Enkä voi oksentaakkaan kun muut ovat kotona. Silti kun ovi painuu kiinni vanhempieni takana oksennan ulos kaiken, vaikka syömisestä olisi jo aikaa.
Yksin ollessa sh oireet vain ottavat minusta täyden vallan enkä voi sille mitään..

Tärisen ja tunnen kuinka sydän takoo rinnassa.
Pelkään että menetän tajuntani,
tai sydämeni ei kestä.
Ja samaan aikaan pieni ääni toivoo sitä.
Ettei tarvitsisi jaksaa enää,
taistelua itseä vastaan.
Vuosi toisensa perään vain vihaan itseäni.
Enemmän ja enemmän.
Mutten voi lähteä, en vielä pitkään aikaan.
Ja se tuntuu lohduttomalta.
Niin surulliselta.
Olen pahoillani, että olen niin loppu.

"To keep trying, when things feel unbearable...it's the ultimate mark of bravery and strength"