Täällä vielä

En oikeastaan tunne yhtään mitään. Kadotin kyyneleeni jälleen.
Silti löydän itseni kahdelta yöllä pieneltä kippuralta poskillani nämä kyyneleet.
Ne valitsevat hetkensä itse.

Vihaan itseäni niin paljon. En ymmärrä, miksi olen niin paljon huonompi kuin muut?

Kaikki on sumussa,
kaikki on lukittujen ovien takana,
liian kaukana minusta.
Jokainen askel on raskas,
jaloissa ei ole voimaa.
Vain hento tuuli työntää eteenpäin,
mutta sekin hiipuu vähitellen.
Ja minä kaadun,
kun en pysty enää.
Kuiskaan vain hiljaa "auta",
muttei se ota enää ilmaa alleen,
vaan jää päälleni roikkumaan.
Ja peittää alleen.

En osaa enää kirjoittaa, en tiedä mitä sanoa.
Tulin vain kai ilmoittamaan, että olen täällä vielä.
Pysykää ihanat vahvoina <3
Minäkin yritän.

Surullisia keijuja

päivä kääntyy iltaan. Naapuritalojen valot sammuu yksitellen. Maailma pimenee ja minäkin sammutan valon ettei ketään huomaa, että valvon vielä. Sydän takoo rinnassa ja ajatukset risteilevät edestakaisin. Suljen silmät, päässä huippaa. Kuiskaukset mielessä yltyvät huudoiksi, tuntuu että pää hajoaa, enkä pääse niistä irti. En ennen kuin tottelen. Teen niinkuin käsketään.
Jostain kumpuaa paha olo, joka sekoittaa pään. Mieleen hiipii aivan hiljaa vanhat ajatukset, väärät tavat toimia. Kun ihoon ilmestyy uusia jälkiä, kun paha ei enää pääse muuten kehosta pois. Taas on jotain, mikä haalistuu ajan kanssa, häipyy historiaan, mutta jää ikuisesti iholle muistuttamaan.

En tiedä enää, mistä ajatukset tulee.
Pelkään.
Ja mietin, miksei voida ymmärtää.

" Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
mut kuka uskois et on olemassa
surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran
murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju
nukkui pois."

http://youtu.be/gVppceNO7uE

Pelkään, että putoan

Onko fyysiset vaivat ja viat hyväksyttävimpiä kuin mielenterveysongelmat?
Ajattelen usein kuinka paljon helpompaa olisi vaikka murtaa jalka ja saada tukea läheisiltä. Kuinka paljon helpompaa olisi kärsiä jostain fyysisestä sairaudesta ja syödä siihen lääkkeitä, kuin kärsiä mielenterveysongelmista. Ne eivät näy päällepäin. Niitä ei voi todistaa tai selittää. On niin helppoa olla uskomatta, ottamatta todesta ja työntää pois mielestä käden huitaisulla. En halua olla sairas, en halua kärsiä ja voida huonosti. Silti liian usein toivon, että kroppa todella pettäisi. Ei vain ilmoittelisi uupumuksesta erilaisin vaivoin, vaan todella pettäisi. Jalat meinaavat pettää alta kävellessä, mutta ne jaksavat silti yhä kantaa eteenpäin. Mielessäni toivon pyörtyväni ja kaatuvani maahan. Tahdon luovuttaa vastuun muille. Voin odottaa maassa tajunnan tuolla puolen ihmistä joka jaksaa auttaa. Voisin herätä sairaalassa ja näyttää heikkouteni. Mutten voi, sillä minua ei vaivaa mikään. Ei niin kauan, kun mikään ei näy päällepäin.

Lääkäri hokee uudelleen samoja asioita kuin viimeksi. Sanoo, etten ole silmiinpistävän laiha. Mainitsee sanan bulimia. Se särähtää korvaani pahasti. Pakko ryhdistäytyä.
Toinen asia, joka jää kumisemaan pääni sisälle on lääkkeet. Lääkäri sanoo, että niistä voisi olla minulle apua, että voisin kokeilla SSRI-lääkkeitä. Helpottaisivat ehkä oksenteluani. Sanoin, etten tahdo, en vielä ainakaan. Lääkkeiden lisäksi minulla olisi mahdollisuus kuulemma myös kelan tukemaan terapiaan.
Mitä olisin, jos söisin lääkkeitä. En tahdo menettää viimeisiä tunteitani, joita niin kaipaan ja havittelen. Tahdon tuntea, en turruttaa itseäni lisää lääkkeillä. Silti toisaalta ajattelen, että mitä väliä. Voisin syödä lääkkeitä, ehkä ne olisivat turva tai turmio. Aivan sama.

Huojun tuulessa ja hukun sateen pisaroihin.

Soimauksia itseä kohtaan, kun ei koskaan tee tarpeeksi. Painan kasvot käsiin, kun en jaksa enää. Pelkään itseäni. En tahdo tehdä mitään peruuttamatonta, en ihan todella tahdo kuolla. En  tiedä olenko itsekäs, kun kaipaan niin kovasti huomiota. Kun kaipaan niin kovasti jotain, joka antaisi minun olla se mitä olen. 

Äiti halaa, eikä päästä irti,

enkä minäkään päästä,

ikinä.

 Koko elämäni olen vain miellyttänyt muita, enkä siltikään ollut riittävä. Minulta kiellettiin tunteet, joita ei saanut ulospäin näyttää. Olin hiljainen, annoin muille tilaa. En ymmärtänyt miksi sain päälleni pahoja sanoja, vaikken koskaan tehnyt pahaa. Peitin itseni muiden vaatimusten alle. Näytin vain sen, mitä minulta odotettiin. Iloa ja hyvää käytöstä. Peitin kasvoni häpeään, kun pelkäsin, että muut nauraa. Jossain vaiheessa en uskaltanut enää olla sivuttain kehenkään, sillä pelkäsin ivailua tai naurua. Peitin kasvoni hiuksilla tai kädelläni. Kadotin hymyni, joka ennen hehkui koko kasvoillani. Hymyilin suu kiinni, ettei kellään ollut syytä nauraa. Kestin töytäisyt, ohittelut, ivan ja naurut. Pelkäsin, mutta kestin. Jokainen pieni asia on kaikessa hiljaisuudessaan silti vaikuttanut minuun syvästi. Minusta tuli todella epävarma lapsi. En enää tiennyt mitä voin tehdä ja mitä en. Kaipasin vain hyväksyntää ja tukeuduin aikuisiin, jotka eivät ymmärtäneet mitä kaipaan. Minut leimattiin liian uteliaaksi ja työnnettiin pois. Vaikka vain kaipasin läheisyyttä, kun olin niin yksin. Päiväkodissa jo tukeuduin veljeeni, mutta alakoulussa en enää voinut tehdä niin, koska veli ei halunnut minua enää mukaan. Lukitsi oven taa, kun olin riesana vieressä. En sano etteikö minulla olisi ollut ystäviä. Oli, aina. Mutta minulla oli myös kiusaajia ja yksinäisiä hetkiä. Koko ikäni olen kokenut, etten ole koskaan riittävä, enkä tiedä miksi. Olen vain kadottanut otteen itsestäni. Se lipui käsistäni jo kauan sitten.

Pieni kuuntelee pahoja sanoja omassa huoneessaan
 suojautuen pimeään.
Hän ei tiedä enää onko yö vai aamu.
Saako jo nousta, vai pitääkö nukkua.
Vaikkei pieni uskalla enää sulkea silmiään,
sillä pelkää että putoaa.
Katoaa siihen onkaloon, joka ilmestyy uniin.
Joka nielee sisäänsä ja saa pienen katoamaan ikuisuuteen.

Tuntuu, etten uskalla kirjoittaa tännekään enää kaikkea mitä haluan. Sulkeudun lisää, kun en uskalla näyttää ulospäin sitä kipua mitä tunnen. En vain ihan todella välitä vaikka minuun sattuu, en vain tahdo satuttaa läheisiäni. En kestä sitä huolta jota aiheuttaisin. Leikittelen ajatuksilla, jotka ovat kiellettyjä. Kävelen sillalla ja pysähdyn nojaamaan kaiteeseen. Pohdin onko pudotus riittävä riistämään minut pois tästä maailmasta. Katson haalistuneita arpiani ja mietin uusia, syvempiä. Ajattelen kaikkea, mikä veisi minut ikuisuuteen. Paikkaan, joka on suljettuna minulta tänään ja vielä monena tulevana vuotena. Sillä tämä on maailma, jossa on pakko jaksaa.

Nukahdan, enkä tahdo nousta enää.

Katson itseäni silmiin, mutten näe mitään.

Kosketan itseäni mutta sormet lipuvat lävitseni.

Kurkotan kohti muita, mutten saa otetta kenestäkään.

Olen maailmassani aivan yksin.

Sillä ketään, ei tahdo nähdä tyttöä,

joka on niin loputtoman täynnä tyhjää.

En tahdo jaksaa enää, antakaa minun olla, pyydän. Antakaa minun levähtää, edes pieni hetki. Kun en jaksa enää kävellä vastatuulessa, tai nousta sateen alta. Pyydän. Antakaa vain olla.

Yksin

Pinnan alle turvaan

Askel on lohduttoman raskas, kun nousen jyrkkää mäkeä ylös puuskittaisessa tuulessa.
Sade kastelee, peittää kyyneleet alleen.
Koko keho tärisee ja jalkoja särkee jokaisella askeleella. Silti kiristän tahtia. Melkein juoksen tietä pitkin. Astun syvään lätäkköön, se kastelee kengät läpi ja roiskii vettä jo valmiiksi märille housuille.
Viha roihahtaa mielessä, soimauksia itseä kohtaan. En jaksanut nostaa edes jalkaa tarpeeksi hypätäkseni lätäkön yli.
Ovi naksahtaa jälleen takanani kiinni, kavahdan takaisin ovea vasten, kun kahden henkilön katse kohtaa omani. Painan katseen maahan ja suuntaan kauimmaiselle tuolille odottamaan.

Ensimmäisillä kerroilla vielä uskalsin kohdata hoitajan katseen puhuessani. Nyt en enää pysty siihen.
Painan katseen syliini, näen sivusilmällä kuinka katsot hermostuneesti täriseviä käsiäni. Pakotan ne pysymään paikoillaan. En saa olla niin hermostunut.
Tunnen kuinka pala nousee kurkkuun, nieleskelen ja yritän keskittyä hengittämiseen. Puhe puuroutuu enkä saa selvää mitä hoitaja sanoo. En uskalla katsoa kelloa, pelottaa että aika loppuu kesken. Joka viikko se loppuu liian pian, ja tuntuu raskaalta palata kotiin juuri kun paha olo on nostettu pintaan jostain syvältä sisimmästä. Paha jää rinnan päälle painavaksi taakaksi, joka ei tahdo hellittää otettaan.

"Koetko sä olevasi vielä kykeneväinen opiskelemaan?"

Puhutaan mun poissaoloista, joita on jo luvattoman paljon. Tuntuu niin vaikealta mennä kouluun enää. Voisin jättää opinnot kesken vaikka heti, mutten oikeasti voi tehdä niin. Pakotan itseni koululle edes muutamana päivänä viikossa, vaikka joka kerta olen puolessa välissä matkaa jo kääntymässä takaisin kotiin. Ahdistus kietoutuu ympärille ja saa minut voimaan pahoin. Tuntuu, että maa pettää alta, ihmiset ympärilläni jäävät jonnekin kauas, kun sukellan omaan maailmaani.
Hoitaja mainitsee sairasloman, jota lääkäri voisi minulle kirjoittaa. Hän sanoo myös, että voisin hyötyä päiväosastosta. En osaa sanoa mitään, se kaikki tuntuu niin kamalan kaukaiselta. Enhän minä ole siinä kunnossa, että tarvitsen jotain sellaista, enhän?

"Pieni katsoo ympärilleen,
kelluu veden pinnalla hiljaa. Tuskin koskettaa.
On niin kevyt ja pieni, sisältä aivan tyhjä.
Käsi laskeutuu vatsalle, laskee kylkiluita, yksi kerrallaan.
Pieni työntää pois luotaan ja sukeltaa pinnan alle turvaan.
Vesi nielee sisäänsä, kieputtaa, hajottaa.
Pieneen sattuu, silti suu kääntyy hymyyn.
Kipu, ystävä, joka kertoo että olen elossa.
Että olen yhä täällä."

Minuun sattuu niin, etten osaa kuvata sitä sanoiksi. Jokainen päivä on taistelu, ja tuntuu, että joka ikinen ilta häviän taistelun yhä uudelleen ja uudelleen.
"Kuinka paljon sinä ajattelet päivän aikana ruokaa?" 
"Kokoajan.."
Toistan mielessäni sanoja, kuuntelen mahani murinaa ja yritän olla ajattelematta ruokaa. Juon kupin kahvia ja katson kelloa. Aivan liian vähän.
Otan korista omenan, kuorin sen tarkoin ja pilkon pieniksi paloiksi. Vieläkin pienemmiksi.
Iltaan asti pärjään sillä. Pakko pärjätä. Soimaan itseäni, ajattelen, että keho pärjää aikaisemmin syömilläni ylimääräisillä kaloreilla. Miksi mahani silti huutaa lisää ruokaa.
Illalla menetän kontrollini kaikkeen. Syön ja oksennan kaiken ulos. Uudelleen ja uudelleen.
Itken väsymystäni, joka saa kehoni tärisemään ja jalat pettämään alta. Päätä ja kurkkua särkee. Olen oksentanut liikaa, liian kauan. En vain osaa lopettaa tätä kierrettä enää.
Pelottaa miten kauan tätä kaikkea voi vielä jatkua. En jaksa enää.

Hoitaja kysyy olenko itsetuhoinen. En vastaa mitään, mutta ajattelen että kaikki mitä teen, on itsetuhoista. En osaa enää muuta kuin satuttaa itseäni. En osaa enää elää.

"Hän laihtuu kahdeksan kiloa ja sanoo kymmenen, laihtuu kymmenen kiloa ja sanoo viisitoista, laihtuu viisitoista, sanoo kaksikymmentä, laihtuu kaksikymmentä kiloa ja kuolee. Hups. Ei hän tosiaan aikonut kuolla. Hän vain halusi nähdä, mitä tapahtuisi, miten pitkälle voisi mennä. Eikä sitten enää pystynyt katkaisemaan kierrettä..."
-Marya Hornbacher-