Vihdoin koen olevani tarpeeksi vahva avaamaan vanhojen päiväkirjojeni sivut ja kohtaamaan nuo raskaat sanat, jotka olen vuosien varrella kirjoittanut.
Kyynel vierähtää poskelleni. Vaikeimmat hetket ovat sumun peitossa, luen tekstejä peloissani, peloissani siitä mitä mielessäni on joskus ollut. En enää muistanut.
Vielä vuosi sitten ajattelin näin:
"Taas ne ajatukset on tullut mun mieleen pitkän tauon jälkeen...
Ajatukset kuolemasta.
Oikeastaan ajatus siitä kuinka ihanaa olisi illalla nukahtaa.
Eikä enää aamulla herätä.
Mun mielestä kaunis, mutta pelottava ajatus.
Oon vaan niin uupunut, niin pohjattoman onneton.
Tuntuu, etten jaksa enää.
En jaksa enää ottaa vastaan yhtään samanlaista päivää.
Ja tää ahdistus. Joku painaa mun keuhkoja kasaan.
Happi loppuu, vaikka kuinka haukon henkeä."
Tällä hetkellä minulla menee paremmin kuin moneen vuoteen. Elämä hymyilee, edes vähän.
Toisaalta itken nykyään entistä enemmän, useammin. Ehkä syy on kuten V sanoi, että minulla vain yksinkertaisesti on liikaa patoutuneita asioita ja kyyneleitä sisimmässäni monen vuoden ajalta. Nyt ne purkautuvat vihdoin ulos. Kun itken, en pysty lopettamaan sitä ja tuntuu, että kyyneleitä riittäisi aivan loputtomiin.
Muistot virtaavat taas mieleeni. En osaa vieläkään kohdata tai käsitellä niitä. Ne saavat minut voimaan pahoin, ovat liian raskaita kantaa, edelleen.
Muistot tarraavat minuun kiinni, vievät mukanaan ja saavat minut elämään kaikki ne hetket yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikka haluan vain unohtaa.
Miksi tunnen kaiken niin vahvasti?
Sorrun painon alla ja siirryn toiseen maailmaan.
Mietin, mitä olisin tehnyt, jos olisin oikeasti menettänyt rakkaimman ystäväni oman käden kautta, voisinko itsekkään olla täällä enää? Kestäisinkö elää ilman häntä.
Sen tuntuu aivan mahdottomalta, en olisi selvinnyt näitäkään vuosia ilman häntä.
En saisi ajatella näin enää. Hän on turvallisesti edelleen maan päällä, mutten voi estää ajatuksiani ja pelkojani. En voi olla muistamatta kaikkia niitä hetkiä, kun pelkäsin hänen puolestaan. Kun kävin hänen luonaan, sain puhelinsoittoja, tekstiviestejä, kun hän ei tullutkaan...
Kävin kaiken läpi aivan yksin. Minulla ei ollut ketään kelle puhua, ketään jonka olkapäätä vasten itkeä. Ketään ei ymmärtänyt kuinka vaikeaa minun oli katsoa vierestä kun paras ystävä hiljalleen tuhosi itseään, kuinka vaikeaa aikaa se minulle oli. Olisin ollut itsekäs, jos olisin valittanut tuolloin, olihan ystävälläni paljon vaikeampaa.
Olen silti edelleen katkera noista ajoista. Minulta kysyttiin aina vain kuinka ystäväni voi, koskaan ei katsottu minua silmiin ja kysytty miten minä jaksan. Ketään ei nähnyt hätää ja tuskaa minun silmissäni. Asiat ovat edelleenkin näin. Mutta olen jo luovuttanut.
En tule varmaan koskaan pääsemään näistä asioista yli, ne ovat vaikuttaneet minuun niin vahvasti. En aio huutaa saadakseni ääneni kuuluville, enkä anoa ihmisiä kuuntelemaan minua. Jos kyyneleet silmissäni, eivät riitä kertomaan tarpeeksi, en jaksa yrittää.
Minulla on mahdollisuus aloittaa elämä puhtaalta pöydältä. Syyskuun alussa minulla on edessäni muutto ensimmäiseen aivan iki omaan kotiini uudelle paikkakunnalle. Olen asiasta aivan suunnattoman onnellinen, ja odotan jo innolla, että pääsen laittamaan asunnon itseni näköiseksi. Samaan aikaan alkaa myös opiskelu uudessa koulussa. Olen innoissani, sillä vihdoin pääsen opiskelemaan alaa, joka minua kiinnostaa. Edessä on paljon uutta ja pelottavaa, mutta haluan jättää vanhan pahan tänne roskakoriin ja lähteä tulevaan avoimin mielin.
Muuttoa ennen minun oli tarkoitus saada syömiseni normalisoitua, sillä yksin asuessa luonnollisesti vastuu syömisestä ja ruoan laitosta on yksin minulla. Tehtävää on hankaloittanut pitkään jatkuneet helteet, jotka eivät todellakaan sovi minulle. Ruoka maistuu entistäkin huonommin, en saa mitään alas, minua huippaa ja pyörryttää ja olen aivan loputtoman väsynyt ja voimaton. En halua valittaa helteestä, sillä on ihana kun on lämmin (ja ensimmäinen kesä kun voin olla vapaasti ilman pitkiä hihoja ja lahkeita), mutta se vain ei sovi minulle ja saa oloni todella epämukavaksi.
En tiedä tarkkaa nykyistä painoani, mutta tiedän, etten ole "saanut" kerrytettyä lisäkiloja (mistä olen salaa onnellinen). Mutten varmasti ole laihtunutkaan entisestä.
En tiedä mitä teen itseni kanssa, sillä en halua riskeerata ihanaa tulevaisuuttani olemalla syömättä ja laihduttamalla itseni sairaala kuntoon, mutten osaa syödä edelleenkään niin kuin tavalliset ihmiset tekevät. En vieläkään tiedä kuinka paljon on tarpeeksi ja kuinka usein täytyisi syödä... Olen huono ihminen ja laitoin V:lle vielä vähän lisää huolta minusta ja pyysin häntä pitämään huolen että syön sitten kun asun yksin, sillä tiedän, että tällä hetkellä en pystyisi itse huolehtimaan siitä, ja olisin helposti päivät syömättä.
Olen ollut taas (kerran) irti viiltelystä pitkän aikaa. Se on nykyään helpompaa, en kaipaa sitä kuten ennen. Myönnän, että olen satuttanut itseäni muilla tavoin, mutten koe, että ne olisivat yhtä vahingollisia tai pahoja kuin itsensä viiltely. Ne eivät jätä pysyviä jälkiä.
Olen kirjoittanut jouluaattona 2012 tekstin, josta ajattelin, että vielä joskus voin lukea sen aivan tosissani. En tiedä onko se hetki minun kohdallani aivan vielä, mutta ajattelin, että julkaisisin sen silti täällä jo.
"Arvet, mitä ne kertovat ihmisestä.
Niitä kaikkein rankimpia tarinoita.
Jälkiä ympäri kehoa,
ne muistuttavat minua
samanaikaisesti vahvuudestani
sekä heikkoudestani.
Olen ollut heikoilla, mutta voitin.
Voitin elämäni vaikeimman taistelun.
Taistelun itseäni vastaan."
Loppuun vielä kevennys, koska nalle puh on ihana ja oli pienenä mun ehdoton suosikki
