Mulla ei mene hyvin, ei yhtään hyvin. Jouduin päivä, kaksi sitten avo-osastolta suljetulle pakkohoitolähetteellä. Olin kuulemma suuressa itsemurhariskissä, koska olen aikaisemmin yrittänyt tappaa itseni osastolla. Nyt olen jumissa täällä, keltainen pyjama päällä... olen ollut yhtäjaksoisesti osastolla jo pari kuukautta eikä loppua näy. Vointi on todella huono, masennusta, ahdistusta, aistiharhoja, itsetuhoisuutta... Olen niin uupunut tähän loputtomaan taisteluun
Mulla on kohta synttäritkin, mutta en usko juhlivani niitä mitenkään. En omista kovin montaa ystävää ja ne vähät mitä on, eivät tule toistensa kanssa toimeen. Jos edes tyttöystäväni luo pääsisin, mutta sekin on epävarmaa tämän hetken tilanteen takia. Rakastan häntä vaan niin paljon... mutten tiedä mitä meidän suhteesta tulee tämän määrittelemättömän tauon jälkeen. Pelottaa.
"Kyynel valuu poskelle
Kun ajattelen elämää
Jota en halua elää.
Veden pinta juuri ja juuri
Kannattelee minua.
En jaksa enää itse yrittää
Olen osin jo pinnan alla
Valmiina vetämään keuhkot
Täyteen vettä
Painumaan pohjaan
Ja päästämään irti tästä
Pahasta maailmasta
Joka vei haluni elää"
Mä oon nyt käynyt 5 kertaa sähköhoidossa (yhteensä kaiken kaikkiaan 27) mutten ole huomannut siitä minkäänlaista apua, en tiedä mitä tehdä... Varmaan kuusi kertaa käyn ja sitten lopetan. Mietittiin sitä ketamiinihoitoakin vaihtoehtona mikä myöskin pelottaa. Mut tähän on pakko saada muutos, en kestä näissä oloissa enää.
Toi ylläoleva kuva kuvastaa hyvin mun oloa, musta tuntuu että mun sisällä on paha joka täytyy saada ulos, siksi viiltelen tms. Mun on vaan pakko pysyä vahvana eikä retkahtaa koska sitten nää ei päästä mua täältä koskaan pois.
Puhuttiin just hoitajan kanssa Turku ajoista, niistä entisistä ajoista joista tähän blogiin kirjoitin. Se on täynnä pahaa ja traumakokemuksia, täynnä flashbackejä. En paljoa saanut sanottua mutta edes jotain. Jospa sitä yrittäisi kirjoittaa vähän niistä ajoista... Ehkä
