Tartu minuun, keinuta hiljaa.
Tahdon pois, anon katseellani pääsyä turvaan.
Tuuli pyyhkii kyyneleeni pois.
Maailma ei halua antaa minun olla heikko.
Näyttää kuinka minuun sattuu.
Jokainen henkäys, jokainen kosketus
tekee kipeää
jättää jälkiä.
Leikkaan hiukseni, tahdon olla joku muu kuin olen nyt. En tahdo olla näin hajalla, palasina ja vailla voimia elää. Voisin muuttaa pois jonnekkin kauas, missä ketään ei tuntisi minua, ei vaatisi tai odottaisi minulta mitään. Pakottaisi tiettyyn muottiin ja olemaan jotain mitä en ole. Vahva.
Olen pitänyt hiljaiseloa pitkään vaikka kaipaan blogiani hurjan paljon. En ole uskaltanut kirjoittaa ja harkitsin pitkään että lopetan kirjoittamisen kokonaan, mutta tajusin että tämä blogi on minulle liian tärkeä. Onhan se ollut jo puolentoista vuoden ajan ainoa paikka johon voin purkaa ajatukseni, sen mitä todella tunnen. Saattaa olla että vaihdan blogini jossain vaiheessa ei julkiseksi, vain kutsutuille lukijoille avoimeksi, mutta se on pohdinnan alla vielä. Tunnen itseni niin hauraaksi kun ketä vain voi päästä mieleni sisälle tekstieni kautta. Se on pelottavaa.
Olen vanhempieni luona nyt pidemmän aikaa. Kuvittelin että asiat voisivat olla paremmin täällä. Joka kerta kotiin tullessani toivon sitä aivan todella, vaikka tiedän että totuus on jotain aivan muuta. Etteivät asiat helpotu paikkaa vaihtamalla. Täällä asiat ovat vaikeampia kun joudun peittämään kaiken, asiat patoutuvat sisälle ja voin pahoin. Itken yöt ja nukun huonosti.
Tämä itseinho ja paha olo ovat musertavia, ne kietovat sisäänsä tiukasti, eivät anna hengittää. En osaa enää tehdä muuta kuin satuttaa itseäni. Isken nyrkin reiteen, vatsaan, loputtomia kertoja kunnes olen turta, riistän itseltäni kaiken.
Kuljen kotona kädet paljaina. Punoittavat ja haalistuneet arvet kulkevat ihollani, minusta ne ovat kauniita. En jaksa enää välittää vaikka vanhempani näkisivät ne. Varmasti ovatkin jo nähneet, mutta ketään ei sano mitään. Kaikki on vain hyvin.
Äiti halaa ja silittää selkääni hitaasti. Jännityn sillä tiedän että hän tuntee selkärankani nikamat, kylkiluuni käsiensä alla. Suukko otsalle, äiti hakee katsettani mutta käännän sen pois. Ketään ei saa nähdä sisimpääni sillä se satuttaa. Kun pieni liekki, elämäni liekki hiipuu hitaasti ja sammuu pois.
